Rusikoitua itsetuntoa

Pääministeri on saanut pitkät housut ja lahtelaiset vanhemmat vaativat pannukakun poistamista päiväkodin ruokalistalta. Arki on alkanut.

Menestyjät ja vähän säälittävämmät tyypit palaavat lokeroihinsa. Sohvalle matkustaneet välttelevät lomakokemuksista puhumista, kun ikimuistoisin itsellä on norovirus naapurijärvestä.

Työtön keski-ikäinen pätkätyöläinen tahtoisi oikaista pääministeriä, että kyyninen ei ole kaikkitietävä, vaan kaiken uskonsa menettänyt, mutta ei jaksa. Eikä tätä semitsemppausta, että työtä menee ja työtä tulee.

Kun ei sitä tule!

Liian moni herää kysymykseen: Jaksanko nousta pelkäämään, riitänkö minä tänään?

Liian moni koululainen on tyhmä, ruma ja läski. Yön painajainen jatkuu valveilla.

Kiusaaja ei tunne armoa, mutta siitä ei pitäisi välittää, kun se on vaan kiusaamista.

Miestä on tehty ja naista kasvatettu ties kuinka kauan sillä, että pitää kestää. Pää vessanpöntössä on oltu ihan reippaita vaan, eikä haukku haavaa tee kuin kesyyn lihaan.

Pitää karaistua! Elämä ei lelli. Aina tämä kansa on saunan jälkeen lumessa piehtaroinut.

Kiusaaminen on väkivaltaa. Ja niin kauan kuin sitä pidetään ”vain” kiusaamisena, kidutus jatkuu. Koulussa, työpaikoilla, perheissä. Kuinka moni koulukiusaaja murjoo vielä puolisonsa ja lastensa itsetunnon kiusoittelun, sanan- ja mielipiteen vapauden nimissä ”this is humor” – hengessä.

Jollakin on siis oikeus sadistiseen suunpieksäntään, mutta toisella ei lupaa sanoa, että se sattuu. Kiusaaja määrittelee sietokyvyn rajat. Päivät ja vuodet kuluvat, vain häpeä jää. Eikä kukaan kysy, miksi kiusattu häpeää mutta kiusaaja ei.

Kidutus jatkuu kouluissa, koska valvonta on huonoa. Siihen ei sivusta puututa ja kiusattu salaa sen. Puree kyntensä tai hiuksiaan, mutta miten sanoisi ja kenelle, että on vähä säälittävä tyyppi.

Eihän sitä voi tunnustaa. Edes itselleen. Vanhemmatkin pettyvät.

Kiusaamisen nosti kidutukseksi äskettäin julkisessa keskustelussa psykiatri Juha Lehti.

Hän määritteli, että kidutus on tahallista voimakkaan henkisen tai ruumiillisen kärsimyksen aiheuttamista toiselle tarkoituksena pelotella, syrjiä, pakottaa johonkin, rangaista, saada tietoja tai tunnustus tai tyydyttää kiduttajan sadistiset tarpeet.

”Tämän määritelmän mukaan suomalaisessa peruskoulussa kidutetaan tuhansia lapsia heidän täyttäessään oppivelvollisuuttaan”, kirjoitti Lehti Helsingin Sanomien Vieraskynä-palstalla 14.8.

Kiusaamisesta tulee kidutusta, kun sen annetaan tapahtua. Kun lapsi kokee jotain, joka vastaa kidutusta, hänen mielenterveytensä on uhattuna vuosikymmeniksi eteenpäin. Pahasti runneltu itsetunto ei eheydy helposti, vaikka sen tuhoajat eivät ole enää näköpiirissä.

Koulunsa päättänyt joutuu miettimään, tuleeko hänestä aktiivinen osallistuja vai vetäytyykö hän sivuun. Jos 15 prosenttia nuorista joutuu kouluväkivallan uhriksi, meidän on syytä miettiä syrjäytymisen syitä laajemmin.

Väkivallan kierrettä on helppo kauhistella siellä missä soditaan. Luoti rintaan on konkretiaa. Ruumiit on helppo laskea. Mutta kuka laskee henkisesti murjotut. Ne, jotka eivät koskaan saaneet löytää oman ihmisyytensä ihmettä ja mahdollisuutta tulla siksi joka on.

Aivan liian moni kantaa ikänsä runneltua itsetuntoaan kuin raskasta koulureppua.

Rakkaus on rajoja ja koulussa raja on kuri. Selkeä ja määrätietoinen kuri, joka auttaa myös kiusaajaa kohtaamaan ja selvittämään tunteensa, koska pelkoaan, ahdistustaan ja turhautumistaan hänkin potkii.

Lahti on tavannut työssään satoja kouluväkivallan traumatisoimia ihmisiä, mutta ei yhtään kurin vuoksi traumatisoitunutta.

Kuri on tekoja. Opettajilla ja vanhemmilla on velvollisuus puuttua kiusaamiseen, ja yhteiskunnan on tuettava sitä lainsäädännöllä.

Ilon pedagogiikasta on turha puhua niin kauan kuin koulunkäynti on piinaa yhdellekään näistä pienimmistä.

Rakkauden vastakohta on välinpitämättömyys. Me aikuiset olemme vastuussa siitä, herääkö lapsi iloon vai pelkoon.

Mitä tunnetta artikkeli sinussa herättää? Ilmaisemalla tunteesi näet toisten reaktiot.