Ryppyjä rakkaudessa

Näinhän se tietysti taas meni. Näitä sanoja maistelin suussani hakiessani Nissanilla miestäni huoltamolta. Hän seisoi korjaamon pihassa Hyundain vieressä ja selaili mietteliäänä huoltokirjaa – etsi syytä kojelaudan hätävaloon.

En vilkaissut siniseen salamaani. Niin pettynyt siihen olin. Tältä tuntuu varmasti koiraemosta, jota pentu on puraissut kipeästi jalkaan. Hetken aikaa sydän ei tiedä tunteako rakkautta vai vihaa.

Vasta eilen olin sanonut, kuinka ”meidän Hunksi se aina vaan pelittää hyvin, kiihtyy hienosti eikä ole koskaan jättänyt tielle”. Taisin sanoa jotain sellaistakin, että ajan tällä ainakin pari vuotta ennen kuin edes harkitsen vaihtoa.

Muutaman tuhannen kilometrin päässä häämötti isompi vuosihuolto. Edessä oli myös katsastus. Olin päättänyt ajaa kilometrit täyteen ja hoitaa samalla sekä huollon että katsastuksen. Hunksi oli kuitenkin toista mieltä. Sillä oli kaiketi ikävä huoltamon poikia. Niinpä se vaikeni kesken ajon.

Kun mieheni kertoi puhelimitse tapahtuneesta, luulin hänen huijaavan, sillä ”eihän meidän Hunksi nyt tuollaista”. Kuvaillessaan paikkaa, josta hänet voi noutaa, odotin käännettä, jossa kepponen paljastuu. Taisin jopa vilkaista ikkunasta, että soittaako omalta pihalta.

Liika kehuminenhan on nimittäin pahasta ja siitä pitäisi rankaista ainakin kevyellä – pilapuhelun kaltaisella – näpäytyksellä.

Seuraavana päivänä korjaamolta tuli viesti, että Hunksi on noudettavissa. Olen ehkä vanhanaikainen, mutta minun logiikkani mukaan noudettavissa tarkoittaa samaa kuin korjattu. Olin väärässä.

Kyse oli kuulemma kampiakselin asentotunnistimesta. Ei siis todennäköisesti-ehkä-kaiketi-kuitenkaan -viasta, vaan vain tunnistimen vaurioitumisesta. Tunnistinta ei oltu vaihdettu, koska sellaista ei hyllystä löytynyt.

Autoon ei nykyisessä jamassa kannattanut kuulemma ollenkaan luottaa, mutta jostain syystä korjaamon mies piti kuitenkin itsestään selvänä, että ajamme sen kotiin 20 kilometrin päähän odottamaan varsinaista fiksaushetkeä. Viiden kilometrin sisällä auto sammui kahdesti ja palautettiin lopulta hinaamalla samaiselle korjaamolle.

On kai hyvä, etten tässä vaiheessa kohdannut korjaamon henkilökuntaa silmikkäin. Minulla olisi nimittäin ollut pari aika tiukkaa sanaa sanottavana korjaamopäällikölle, jolla on muutoinkin ärsyttävä tapa kehua aina ylettömästi Hunksiani. Olen kuullut hänen sanovan ainakin viidesti, että tämä on niin hyvä auto, ettei tässä muita vikoja olekaan kuin tämä. Ja aina on ollut kyse eri viasta.

Vika ei myöskään koskaan muka ole mikään kovin kallis korjattava, mutta lompakkoni on maksutapahtumien johdosta tästäkin toista mieltä.

Kärähtänyt tunnistin on nyt vaihdettu. Hunksi on jälleen tien päällä ja korjaamo siirtynyt boikotoitavien yritysten listalleni.

Vaikka koettelemus toi rypyn rakkauteemme, olen yhä tykästynyt autooni. Varon kuitenkin sanomasta sitä ääneen.

Tarinan opetus on nimittäin selvä. Älä koskaan kehu autoasi, äläkä usko autoasi kehuvaa korjaajaa.

Vain katsastusinsinöörin kehuista kannattaa vilpittömästi iloita.

Tämä sisältö on vain tilaajille.

Tilaa Keskisuomalainen verkko joka päivä 15 eur. / 3 kk kestotilauksena

Tilaa tästä!

Jos olet jo tilaaja, .