Säikähdin somen nokkeluutta

Lähes 20 vuotta sitten minulle esiteltiin Jyväskylän yliopiston kirjaston nurkassa uskomaton masiina: sähköpostikone.

Postimerkkejä ei tarvittu, kun vain kolmen tunnin jonotuksen jälkeen pääsi lukemaan ruutupostia ja naputtamaan vastauksen sata odottavaa silmäparia niskassaan.

Jonotusintoni loppui lyhyeen, ja kun vuoden kuluttua huomasin koneen vapaana, minua odotti 787 avaamatonta kirjekuorta. Delete pohjassa pyyhkäisin edellisvuoden ”Saitko viestin!?” -otsikot.

Puhelimella oli turha pimputella sähköpostien perään, koska harvalla oli tuolloin kännykkää. Raahustin 1990-luvun lopulle saakka sunnuntaisin Kirkkopuiston puhelinkoppiin soittamaan äidille: ”Hengissä ollaan.”

Kuolemaa pienemmät asia kerrottiin viikon viiveellä.

Luovuutta oli ennen älypuhelimiakin. Kehitin vuonna 1997 huippuinnovatiivisen pikaviestisovelluksen.

Kauppakatua lompsivat kaverini soittivat ovisummeriani ja huusivat ovipuhelimeen snapchatin: ”Tentti on siirretty” ja ”onko kastettavaa kahvin kanssa?”

Kännyköiden yleistyessä niihin ei turhia höpötelty. Radiolinjalla päivälääräys maksoi neljä markkaa minuutti (nykyrahassa toista euroa). Nuoriso ei hinkannut yhtä soittoa luurejaan, vaan kehitti itseään pelaamalla kotiviinipäissään Trivial Pursuitia lautasovelluksena.

Nettiyhteys ei ollut 2000-luvun alussa pakkomielle. Vuonna 2001 kävin kerran roikkumassa netissä, kun opettajakoulutuksessa oli pakko osallistua johonkin verkkokeskusteluun. Vuonna 2005 sain nettiyhteyden kotiini ja päätin kaasuttaa tiedon valtatietä bloggariksi. Otin naamakuvankin blogia varten. Kun vuonna 2011 muistin blogi-ideani, filmi ei ollut enää kamerassa.

Ystäväkuntani liittyi vuoden 2008 aluksi kertapieraisulla Facebookiin. ”Se on täyttä humpuukia ja petkuhuiputusta”, vastasin naamakirjahehkutukseen. Kun en jaksanut olla netissäkin sosiaalinen, keksin älyttömiä salaliittoteorioita, miten Stasibook vakoilee meitä.

Kaikki hullut teoriani osoittautuivat sittemmin oikeiksi. Jos olisin Facebookissa, voisin laittaa sinne joka viikko kuvan karrelle käräyttämästäni Rainbow-maksalaatikosta.

Twitterin rantautuessa Suomeen loppuvuodesta 2011 päätin ehtiä some-eturintamaan. Illan vakoilun jälkeen livistin maan alle.

Säikähdin nuorten toimittajien 24/365 nokkeluutta ja metsäläisaivoni luhistavaa tietotulvaa. Toimittajaystäväni ovat turhaan soitelleet perääni, että nykyään Twitterissä on myös kunnon ihmisiä.

En ehdi tässä elämässä viserrystempoon, kun keksin vasta nyt hyvän sutkautuksen kevään 2012 presidentinvaaleista.

Ymmärsin ajan lopullisesti ajaneen yhteisöllisyyskäsitykseni yli, kun kaveri tuli katsomaan olympialaisten parisprinttiä. Tero tuijotti hiihdon Twitteristä ja minä televisiosta. Toistaiseksi telkkarissa on pienempi viive, joten tihrustin itkua ensimmäisenä.

Ystäväni ovat varmasti oikeassa, että kirjoittajana minun pitäisi brändätä itseäni somessa ja hankkia seuraajia. Ahdistava ajatus. Vain vuosikymmen sitten sain karistettua edellisen seuraajani uhkailemalla häntä poliisilla.

Kolumnisti on kirjoittamisen sekatyömies.

Mitä tunnetta artikkeli sinussa herättää? Ilmaisemalla tunteesi näet toisten reaktiot.