Saako sanoa suoraan?

Niin pitkään kuin Suomessa on esitetty tosi-tv-kilpailuja, on julkisuudessa taivasteltu yhtä asiaa: tuomareiden ilkeyttä.

Kulminaatiopiste oli Idolsin ensimmäinen kausi vuonna 2003. Tuolloin formaattiin kuului, että tuomarit puhuvat suoraan eivätkä säästele kritiikkiä. Jos kilpailija lauloi huonosti, se sanottiin päin naamaa, eikä palautetta verhoiltu ”olet rohkea nuori, kiva kun lähdit mukaan” -korulauseisiin. Lopputuloksena oli vetäviä otsikoita, itkeviä nuoria ja vihapostia tuomari Hannu Korkeamäelle.

Sujuvasanainen ilkeys oli muutenkin pop. Esimerkiksi alkuperäinen Heikoin lenkki perustui siihen, kuinka nokkelasti kilpailijalle voidaan piruilla vaikkapa hänen sukunimestään.

Ilkeys kärsi nopeasti inflaation. Siitä tuli kaavamaista hokemista, kenties tuottajat myös säikähtivät kiukkuisinta palautetta. Niinpä Idols ja muut kykyjenetsintäohjelmat muuttuivat vuosi vuodelta kiltimmiksi. Jossain vaiheessa kaikki vähänkään laululta kuulostava raakkuminen oli ”kappaleen ottamista omiin nimiin”.

Silti ilkeys on koko ajan kiinnostanut katsojia. Ilkeistä tuomareista kertovat verkkojutut kuuluvat aina iltapäivälehtien klikatuimpiin, viimeisimpänä Eevi Teittisen kritisoiminen Tanssii Tähtien Kanssa -kilpailussa.

Oma suhteeni ilkeilyyn on ristiriitainen. Vihaan päälleliimattua ilkeyttä, jossa ollaan tylyjä vain koska se kuuluu formaattiin. Mutta vähintään yhtä ärsyttävää on päälleliimattu kiltteys. Onko esimerkiksi Voice of Finlandissa kuultu moneen vuoteen esitystä, joka ei olisi tuomareiden mielestä mahtava?

Mitä tunnetta artikkeli sinussa herättää? Ilmaisemalla tunteesi näet toisten reaktiot.