Saako sen sanoa ääneen? JYP on mestariainesta!

Pari kertaa yritin veivata kolumnia väkikammella käyntiin.

"Pukkaa syksyä, haisee kiekolle..." (Mitä ihmettä? Olisiko vihdoin aika sytyttää valot siellä pimeässä kellarissa?)

"Keltaisten lehtien putoillessa puista kävelen ohi Jyväskylän remontoidun jäähallin, jonka uutta nimeä sinun ei pidä turhaan lausuman..." (Höpö, höpö. Lopeta jo tunnelmointi. Asiaan.)

Eli ei tullut mitään. Kaiken uhallakin totesin, että tässä kohdassa on vain yksi ratkaisu ja lähestymistapa. Rätti suoraan päin lukijan naamaa.

JYP 2008-2009. Mestariainesta.

Minkäs teet. Yksi mestariehdokkaista.

Tiedän. Suomen vähäeleinen kansa inhoaa urheilijoita, jotka pullistelevat lihaksiaan etukäteen ja valittelevat halvarimaisen löysää oloaan jälkikäteen.

Siksi suurin osa, evilät pois laskien, maan huippu-urheilijoista ei arvaa ennen kisaansa juuri muuta kuin varovasti piipittää liturgiaa "kaikestaan, yrittämisestään ja siitä, että katsotaan nyt mihin minä mahdan riittää".

Mutta uhoavia urheilijoitakin enemmän kärttyisää kansaa juilivat pahaiset urheilutoimittajat, jotka jutuillaan, otsikoillaan ja juttujensa kuvituksilla kasaavat sietämättömän taakan urheilijoiden niskaan.

Miten lukemattomia mitaleja Suomi onkaan menettänyt ja miten monta ratkaisevaa ottelua hävinnyt, kun mediassa on mainostettu, jopa julistettu, kultaa ja kunniaa ennen aikojaan, luotu paineita ja sitä kautta toimittu kuin mikäkin myyrä?

Siis pilattu urheilija, tärvelty hänen vuosien ponnistelunsa.

Helvetin toimittajat. Älyäisivät olla hiljaa, niin suuruudet ajat palaisivat suomalaiseen huippu-urheiluun.

Ymmärrän olevani heikoilla jäillä.

Kun nyt sanon, että JYP:llä on kaikki edellytykset paahtaa maaliin asti ja kierittää Jyväskylä huhtikuisen ihanaan sekamelskaan, tiedän jääväni sanoistani kiinni.

Jos JYP ei juhlikaan vaan konttaa, se on tämän harkitsemattoman kirjoituksen syytä.

Jos JYP menee häviämään kauden kaikki KalPa- ja SaiPa-matsinsa, vika ei ole suinkaan joukkueen vaan minun, joka, halvattu sentään, menin sekoittamaan pelaajien päät ja pyörittämään hattaroita jo ennen ensimmäistäkään pelattua minuuttia.

Oivallan karikon. Otan täyden vastuun, mutta periksi en anna.

JYP on mestariainesta.

Puolitoista vuotta sitten kuvittelin, että tällaista kolumnia en voi laatia koskaan. JYP ei näyttänyt millään visiolla arvioituna menestystarinalta.

Nytkään se ei sitä ole, ei vielä. Mutta perin hämmästyttävää on jo se, että jyväskyläläisseura voi, siis voi, olla onnistuja. Unelma ei ole enää utopiaa. Se on realismia.

Perusteluja löytyy näiltä sivuilta enemmänkin. Tiivistettynä odotuksen ilo pursuaa koko olemisen kulttuurisesta kirjosta. JYP on organisoitu, se on jaloillaan. Yhteisö - katsojat, kaupunki, liike-elämä - on jahkailun jälkeen päättänyt asettua reilusti jääkiekkoseuran taakse.

Joukkue on hykerryttävä. Dufvamainen duuni-filosofia on ajettu sisään, viime kauden heikkoudet on paikattu, pelaamisen riemu on korkealla tasolla.

Kauden alla tilanne on loistava. Eikä sitä ole syytä peitellä tai häpeillä.

Kunhan tiedostetaan, että toimintakenttänä on kilpaurheilu, jota arvaamattomampaa ja heittelevämpää elämänaluetta saa etsiä.

Uskon JYP-leiriin, jopa vähän naiivisti. Se ei sorru ennakkohehkuun, ei edes tähän kirjoitukseen.

Paineet ovat ihmiselle etuoikeus, Risto Dufva totesi ennen edellisen kauden alkua.

Nyt Dufva joukkoineen saa nauttia etuoikeudesta täydellä mitalla.

Kirjoittaja on Keskisuomalaisen urheilutoimittaja

Mitä tunnetta artikkeli sinussa herättää? Ilmaisemalla tunteesi näet toisten reaktiot.