Saako vieläkään murtua?

Ihminen kestää paljon. Mutta hän ei kestä mitä tahansa. Jokaisen jaksamisella on rajansa. Kun ihminen ei enää kestä, mieli murtuu.

Talvi- ja jatkosodan aikana moni suomalaismies ylitti jaksamisen rajan. Tieto-Finlandialla palkittu Ville Kivimäen teos Murtuneet mielet kuvaa arvokkaasti sitä, mitä jatkuva pelko tekee.

Sota-aikana puhuttiin ”tärähtäneistä”. Nykyisin ikäviä sävyjä saanut ilmaus kuvasi konkreettisesti sitä, mitä sota teki miehille. Tykkien jylinässä ja konkreettisessa eloonjäämistaistelussa monille jäi henkinen ja fyysinen tärinä.

Mielen murtumista pidettiin heikkoutena tai poikkeavuutena. Murtuminen oli kuitenkin inhimillistä. Inhimillisiä olivat myös ne asiat, jotka auttoivat jaksamaan. Kuten äitien kirjeet.

Sota-ajan yhteisössä psyykkisiä vammoja hoidettiin, mutta ne olivat samalla häpeä. Kivimäki kertoo kivikovasta maailmasta: ”Miten sotia käydään, jos kuka tahansa voi murtua? Miehenä olemisen mittatikku oli sota. Eheä sankari ei kuitenkaan ole realismia” (Suomen Kuvalehti 9.7.2013).

Häpeä oli torjuttava ja murtuminen tuomittava. Rintama oli pidettävä ehjänä. Sankarin sota olisi ylvästä ja kunniallista – siis mahdotonta. Todellinen sota on väkivaltaa ja verta.

Sota on likaista, mutta sen päämäärä voi olla kaunis.

”Toisen maailmansodan aattona Suomi tarjosi suurelle osalle työ- ja maanviljelijäväestöä uskottavan lupauksen paremmasta tulevaisuudesta. (..) Kaiken kaikkiaan suomalaisessa yhteiskunnassa koettiin olevan paljon puolustettavaa”, Kivimäki sanoo kirjassaan.

Traumat eivät hälvenneet sodan päättyessä. Päihdeongelmat, painajaiset, sulkeutuminen tai raivo. Sodasta kotiutuneet miehet reagoivat kukin tavallaan. Moni tahtoi ymmärrettävästi puhua sotakokemuksistaan vain toisten saman kokeneiden kanssa.

Yhteisön silmissä kiilteli yhä harha kiiltokuvasotilaasta. Väinö Linnan Tuntemattoman sotilaan kaltaiset kuvaukset rikkoivat harhaa ja herättivät jopa paheksuntaa vaikka olivatkin todenmukaisia.

Talvi- ja jatkosodassa taistelleet miehet muuttuvat vasta nyt historiantutkimuksessa inhimillisiksi ihmisiksi, lihaksi ja vereksi. Kivimäen tutkimus on tärkeä arvonanto heille, joilta sankariviitta riisuttiin.

Elämän rankkuus heijastuu elettävän aikakauden kautta. Rauha ja nykyajan hyvinvointiyhteiskunta, sen sosiaaliturva ja terveydenhuolto, suojelevat meitä paljolta. Menneisyyden koettelemukset näyttäytyvät suomalaisin silmin usein nykyisiä suuremmilta. Se ei silti tarkoita, etteikö elämä voisi yhä olla rankkaa.

Hyväksymmekö mielen murtumista nyt paljoakaan sotavuosia paremmin? Kriisiapua tarjotaan nykyisin herkästi tilanteissa, joissa ihminen kohtaa yksittäisen raskaan tapahtuman.

Samalla arkensa alle uupuva saattaa saada taakakseen vain lisää kiviä.

Murtumista kuulee yhä pidettävän heikkoutena, jaksamattomuutta saamattomuutena. Harva uskaltaa kertoa mielensä järkkymisestä vieläkään ääneen.

Sota-aikana psyykkiset oireet hyväksyttiin paremmin, jos niille löytyi löytyi fyysinen syy. Onko asia nykyisin paljoakaan paremmin?

Olemmeko vieläkään hyväksyneet sen, että murtuminen on normaalia?

Mitä tunnetta artikkeli sinussa herättää? Ilmaisemalla tunteesi näet toisten reaktiot.