Saarna pelirohkeudesta

Jääkiekon SM-liigassa tahkotaan hengästyttävään tahtiin 56 ottelua. Yleensä väitetään, että mitä pidempi sarja, sitä vähemmän onni ja sattuma vaikuttavat joukkueiden sijoituksiin.

Väite on varmasti suurelta osin totta. Näin pitkässä sarjassa Kärpät jyrää varmuudella runkosarjan voittoon ja KalPa hyytyy väistämättä jumboksi. Tasoerot tulevat näkyviin. Vaikka toisaalta noiden joukkueiden sijoitukset olisivat samat myös puolet lyhemmässä sarjassa.

Vaan kyllä sattumallekin on liigassa sijaa. Sen merkitys perustuu urheilupsykologiaan ja sarjan tiivistahtisuuteen.

Okei, selvitään tarkemmin.

Joukkueurheilussakin menestyksen siemen piilee usein yksittäisten pelaajien pelirohkeudessa. Pelirohkeus puolestaan ilmenee siinä sekunnin murto-osassa, jossa vaikkapa Ossi Louhivaara tekee päätöksen uhrata kroppaansa ja ajaa täysillä maalille kiekon roiskaisemisen sijasta. Tai kun Jyri Marttinen luottaa taitoonsa ja pitää vaarallisesti pomppivan kiekon hyökkäysalueella riskittömän peruuttelun sijaan. Tai kun J-P Hytönen lähtee puutunein jaloin haastamaan 3-5 -alivoimallakin vastustajan pakkeja ja raivaa tiensä läpiajoon.

Pelirohkeus puolestaan ruokkii pelirohkeutta. Kun koko viisikon pelaajilla on itseluottamusta sekä kiekolliseen peliin että kiekottomiin liikkeisiin, tuntuu peli sujuvan kuin rasvattu. Ja usein kyse on vain siitä, että rohkeuden avulla sekunnin murto-osien marginaalit siitä, jääkö kiekko omille vai vastustajalle, voitetaan - pelokkuudella hävitään.

Mitäs tällä sitten on tekemistä sattuman kanssa, inttävät kiekkoanalyytikot tähän väliin. Valmentajan tehtävänä on luoda sellainen pelisysteemi, joka ruokkii pelirohkeutta. Systeemi, johon Raimo Summasen oppien mukaisesti pelaajat voivat turvautua heikkoinakin hetkinä. Systeemi, joka luo varmuutta ja pelaamisen helppoutta.

Tottahan tuokin on, ei siinä mitään. Ja pitäisi vielä poikkeuksetta paikkansa, jos ihmiset olisivat pelaajina kuin robotteja.

Mutta ammattijääkiekkoilijatkin ovat inhimillisiä ihmisiä, joista vain harvalle pelirohkeus on synnynnäinen ominaisuus. Varsinkin kovassa paikassa. Muille se tulee vain onnistumisten kautta, ja onnistumisiin tarvitaan aina ripaus onnea.

Mietitään vaikka JYP-sentteri Arsi Piispasta. Kaikki tietävät, että mies on huippulahjakkuus. Kiekollisesti taitava ja oivaltavalla pelinäkemyksellä varustettu tulevaisuuden nimi. Mutta, kun itseluottamusta ei ole, niin mikään ei tunnu onnistuvan. Pelaaja, jonka pitäisi olla nimenomaan kiekollisesti vahva, menettää kiekot lavastaan jatkuvasti. Piispanen sohlaa helppoja virheitä ja pilaa näin useita lupaavia hyökkäyksiä.

Katsomoon näyttää, että kysymys olisi löysästä asenteesta ja huolimattomuudesta, mutta tosiasiassa Piispaselta puuttuu pelirohkeutta. Hän yrittää hakea itseluottamustaan helppojen ratkaisujen avulla, eikä siis uskalla pelata omilla kiekollisilla vahvuuksillaan. Ja kun rohkeus puuttuu, jäävät helpotkin perussuoritukset puolittaisiksi.

Nyt tullaan sitten tiivistahtisuuteen. Kolme peliä viikossa ei anna aikaa henkisten ja psykologisten lukkojen oikaisemiseen. Niinpä ollaan tilanteessa, jossa yksittäiset pelaajat tarvitsevat tuuria lukkojensa aukaisemiseen. Joskushan kiekot vain pomppivat maaliin ja tuurimaalitkin nostavat helposti itseluottamusta.

Vielä pahempi tilanne on se, jossa koko joukkueen pelirohkeus on kollektiivisesti sirpaleina. Sen korjaaminen ei tiiviissä pelitahdissa onnistu kuin voittojen avulla. Ja jos niitä ei tule, käy kuten JYP:lle syksyllä. Joukkue pelaa tasaisia pelejä, mutta häviää ne suurella prosentilla. Pelirohkeutta testataan nimenomaan otteluiden kriittisillä hetkillä, jolloin pitää joko pystyä turvaamaan johtoasema tai nousemaan voittoon. Ja näiden hetkien statistiikka JYP-syksystä on tyly.

Niinpä Jaako Niskavaaran kaksi maalia viime viikolta olivat paljon enemmän kuin kaksi maalia. Ensin Niskavaaran tykki romutti siihen asti myllyttäneen KalPan itseluottamuksen. Ja lauantaina "Nikke" teki sen, mitä JYP eniten tarvitsi. Tasoitti TPS-johdon hetkellä, jolloin näytti jälleen käyvän kuten niin usein syyskaudella. JYP pelasi hyvää peliä, mutta käteen oli jäämässä pelkkä luu.

Niskavaaran pommi ohi Jani Hurmeen oli ammattimiehen työnäyte, mutta se olisi saattanut myös osua tolppaan ja kimmota ulos. Silloin JYP olisi jälleen menettänyt orastavan nousuvaiheen tuoman itseluottamusbuustinsa. Nyt veto meni sisään, ja siitä saattoi tulla hurrikaanivuoden käännekohta.

Pari voittoa lisää ja JYP alkaa taas oppia voittamiseen. Sitä seuraavat joukkueurheilun tutut indikaattorit: pelirohkeuden kasvaminen, hengen koheneminen, uskon palaaminen ja lopulta myös parempi kyky kohdata vastoinkäymisiä. Ehkä silloin myös Arsi Piispanen selviää korviensa välissä pelottelevista möröistään.

Onneako? Osittain.

Mitä tunnetta artikkeli sinussa herättää? Ilmaisemalla tunteesi näet toisten reaktiot.