Saatanan tunarit!

Ponnistelut taloutemme vakauttamiseksi ja kustannuskilpailukykymme parantamiseksi uhkaavat valua hiekkaan. Neuvottelut hallituksen yhteiskuntasopimukseksi ristimästä työmarkkinoiden kokonaisratkaisusta ovat katkenneet. Pakkolakiesitysten käsittely sen sijaan etenee. Edessä on pelottavia riitoja niin työmarkkinoilla, politiikassa kuin perustuslakien tulkinnoissakin. Kärsijäksi joutuvat talous ja työllisyys, pahimmassa tapauksessa koko yhteiskunnallisen yhteisymmärryksemme perinne.

Umpikuja on seurausta eri osapuolten taktisten laskelmien muodostamasta sekasotkusta. Hallitus lähti huonosti pohjustettuun yritykseen painostaa työmarkkinaosapuolet pakkolakien uhkakepillä tavoittelemaansa kilpailukyvyn parannukseen. Työnantajat painostivat palkansaajajärjestöjä ruotuun samaa uhkakeppiä käyttäen. Lopulta kai osassa palkansaajapuolta alettiin laskea sen varaan, että pakkolakiesitykset lopulta kaatuvat, hallitus menettää toimintakykynsä ja tulevan kehityksen suunnan määräävä voimainmittely tapahtuu vuoden 2017 työmarkkinakierroksella.

Hallituksen ryntäily yhteiskuntasopimus-hankkeensa kanssa uhkaa suistaa ojaan myös pitkään pohjustetun hankkeen työmarkkinoittemme sopimusmenettelyjen uudistamiseksi nykyolojen edellyttämälle kannalle. Tässä muiden pohjoismaiden jo omaksumassa mallissa palkankorotukset määräytyisivät kansainväliselle kilpailulle avoimien toimialojen palkanmaksuvaran perusteella. Kun Suomella ei euroalueen jäsenenä ole mahdollista turvautua kilpailukyvyn tarvittaessa nopeasti palauttavaan devalvoitumiseen, olisi pohjoismaisen mallin mukainen palkka-ankkuri meille erityisen tarpeellinen.

Normaalioloissa tämän uuden neuvottelumallin omaksuminen olisi voinut edetä vaikka Ruotsissa jo 1990-luvulla otetuin askelin. EK:n ilmoitettua vetäytyvänsä keskitetyistä palkkaratkaisuista olisi uuteen palkkamalliin siirtyminen tapahtunut avoimen sektorin työnantaja- ja palkansaajaliittojen johdolla. Hallitus olisi voinut tukea tällaisen liittotason koordinoidun veturimallin toimivuutta sovittelujärjestelmää tehostamalla.

Tämän etenemistien sotki hallituksen yhteiskuntasopimus-hanke. SAK tosin tarjosi veturimallia sinänsä hyvin perustein yhteiskuntasopimuksen osaksi. Mutta kun joskus jäykkäliikkeinen EK julkisti jo pitkään uumoillun vetäytymisensä keskitetyistä sopimuksista sääntömääräisessä vuosikokouksessaan marraskuussa, saivat palkansaajapuolen epäilijät tästä tekosyyn ajaa keskusjärjestöjen neuvottelut umpikujaan.

Kansantaloudellisen ja poliittisen katastrofin välttämiseksi hajalle menneet palaset pitäisi pikaisesti koota uudelleen. Hallituksen olisi parasta luopua pakkolaki-seikkailustaan. Työmarkkinajärjestöjen asia olisi pohjustaa siirtyminen uudentyyppiseen liittotason palkkakoordinaatioon. Hallituksen hyvin perustein tavoittelema kilpailukyvyn nopea tasokorjaus voitaisiin toteuttaa niin sanotulla fiskaalisella devalvaatiolla. Siinä suhteellista kustannustasoamme alennettaisiin työnantajamakujen helpotuksin. Julkiseen talouteen syntyvä aukko taas korjattaisiin siirtämällä näitä maksuja osittain palkansaajille. Myös arvonlisäveroa voitaisiin vähän korottaa, ei kuitenkaan heti vaan esimerkiksi vuodesta 2017. Tämä tekisi tarpeettomaksi pakkolakeihin sisältyvän, julkisen sektorin palkansaajiin kohtuuttomassa määrin kohdistuvan kurituksen.

Edellä esittämäni vaihtoehto kuulostaa kovasti samalta kuin SAK:n muutaman viikon takainen ehdotus. Mutta entä sitten? Ehdotusta näyttävät ymmärtäneet monet asiantuntijat. Myös EK on kehunut sen aineksia. Ja kun hätä on todellinen, ei viisas välitä, kenen suusta hyvät neuvot tulevat. Kansakuntamme korkeimmat päättäjät ovat nyt tunaroineet. Mutta yrittäkää vielä kerran!

Kirjoittaja toimii osa-aikaisena professorina Jyväskylän yliopiston Kauppakorkeakoulussa.