Saksa on sittenkin hieno maa

Kävin turistirysässä Kanarialla. Äkkilähtöhotellissa oli ensisilmäyksellä muutaman suomalaississin lisäksi tuhatkunta 1930-luvun saksalaisnuorta. Laukun purkamisen jälkeen kiirehdin illalliselle. Ihmettelin ravintolan joka pöydässä olevia ankaria varoituksia ruuan viemisestä salin ulkopuolelle, kunnes näin viereisen pöydän paapan tunkevan reppuunsa banaaniläjää, jolla olisi ruokkinut vuoden kaikkia hengissä olevia vuoristogorilloja.

Etenin puhvetin puolelle. Muonitukseni päättyi salamaoffensiiviin. Kolmena hyökkäyskiilana edenneet all inclusive

-nauhaiset mummot motittivat minut tuhahdellen pitsapöytää vasten. Jouduin irrottamaan otteeni pitsalastasta ja pakenemaan paniikissa pöytäni suojaan. Pahimman keskityksen jälkeen syöksyin mutkitellen hakemaan lähimmän makkaranraadon asemiini.

Ahnaina välähteleviä kulmahampaita tiiraillessani en tohtinut santsille. Katsoin taktisesti viisaammaksi hakea viereisestä supermarketista sipsipussin iltahiukoon. Hiivin kassalle saakka rähinöittä. Sitten helvetti repesi. Karkki- ja lehtihyllyillä piileskelleet harmaat pantterit huomasivat epätoivoisen pujahdusyritykseni. Ne jyräsivät meitin alennussuklaat ja tarjousspiegelit lyömäaseinaan.

Stoalainen mittani täyttyi. Päätin linnoittautua hotellihuoneeseeni siihen saakka, kunnes aulabaarin pikku Berliinin ilmainen konjakki tekisi tehtävänsä ja voisin pujahtaa ulos saartorenkaasta.

Tuohtuneena ja Suomen historiaa liikaa lukeneena aloitin taisteluparilleni kahden tunnin ilmaisluennon (karmivan paasauksen) saksalaisten Suomessa tekemistä tihutöistä jatko- ja Lapin sodan aikana.

Muistin joka tönön, poron, perunan ja vielä Jäämerentien aurausaidankin, jonka juuttaat "meiltä" Lapissa pöllivät tai polttivat. Niin, ja vaariakin lasauttivat konekiväärisuihkulla niskaan Tornion rautatieaseman liepeillä syksyllä 1944, kun vaari vain ystävällisesti osoitti suuntaa, johon sopii poistua. Sentti keskemmäs, eikä minua olisi jupisemassa.

Vaari muuten heräsi kirkkaudesta, jossa oli puhtaat valkoiset lakanat, enkelikasvoisia naisia puhumassa oudolla kielellä ja suklaajuomaa. Eihän se voinut olla muu kuin taivas! Mutta se oli vieläkin parempaa - ruotsalaissairaala.

Luentoni päätyi juuri lukemaani raporttiin erään saksalaisupseerin suomalaiskollegoilleen keväällä 1942 tekemästä rotumäärittelystä, jossa saksalaiset olivat herrakansaa, ruotsalaiset oivia arjalaisia ja suomalaiset epäpuhtaampaa sakkia, mutta kyllä hekin saisivat sodan jälkeen orjia pitää. Tästä vedin yhä suutuspäissäni rinnastuksen Jugendissa kasvatuksensa saaneiden ikuisesta herrarotuajattelusta.

Säikähdin (itse)suggestiivista puhettani. Rotuteoria saksalaisista; ihan natsipaskaa. Lopulta pohdin pohjoismaisen viileästi, mistä saksalaisvanhusten hävytön käytös johtui. Nuorten osalta en ole samaan törmännyt. Päättelin, että Saksassa, kuten Suomessakin, oli sota-aikana puute ihan kaikesta. Sota-ajan kokeneille hamstraaminen hyvinäkin aikoina on tuttu ilmiö. Niin sen täytyi olla.

Rauhoituttuani avasin satelliitti-television. Silmieni eteen avautui saksalaisen tv-työn, kekseliäisyyden ja insinööritaidon huikein ilmentymä. Saksalaisen lauantai-illan megalomaanisen viihdeohjelman haastekisassa ponttoonilaivan päällä oleva valtava kaivinkone meloi jokea kuin olympialaisten inkkarimeloja. Hetkessä minulle valkeni, mihin maan rakoon juntatun Saksan sodan jälkeinen menestystarina perustui eli Seppo Rätylle tiedoksi: Saksa on sittenkin hieno maa.

Kirjoittaja on Suomen poliittisen historian tutkija ja Keskisuomalaisen avustaja.

Mitä tunnetta artikkeli sinussa herättää? Ilmaisemalla tunteesi näet toisten reaktiot.