Sananvapaudesta Venäjällä ja meillä

Sananvapautta ei Venäjällä ole koskaan ollut. Näin totesi venäläinen filosofi ja oikeusoppinut Vasili Bervi-Flerovski jo vuonna 1869. Muutosta ei ole sen jälkeen tapahtunut.

Ihmisoikeusaktivistina tunnettu ohjaaja Aleksei Simonov valottaa tilanteen taustoja Palmenian juuri julkaisemassa kirjassa Venäjän ihmisoikeusliike. Simonovin mukan Venäjän tiedotusvälineiltä puuttuvat demokraattiset perinteet ja journalistisen työn eettiset normit.

Venäjällä ei myöskään ole edellytyksiä noudattaa niitä, sillä valtio omistaa tai kontrolloi lähes 70:tä prosenttia sanomalehdistä ja yli 80:tä prosenttia televisiotoiminnasta. Myös suurimmat kirjapainot ja enemmistö radioasemista ovat valtion omistuksessa. Venäjällä on myös alueita, joissa ei ole yhtään riippumatonta lehteä. Ei-valtiollisessa omistuksessa olevaa mediaa kontrolloivat taas oligarkit.

Vaikka sensuuri lakkautettiin Venäjällä virallisesti vuonna 1991, tapahtuman merkitys ei ollut kovinkaan yksiselitteinen.

Mitä hyötyä sensuurin lakkauttamisesta on maassa, jossa ei ymmärretä sananvapauden perusperiaatteita? Kun sensuurikomitean tilalle perustettiin sananvapauskomitea, kukaan ei näyttänyt pitävän kummallisena sitä, että uuden komitean jäsenet olivat samoja kuin vanhankin. Glasnost oli tarpeen, mutta kukaan ei tiennyt, miten sitä tulisi edistää, ja nyt sensuurin palauttamista kannattaa yli puolet venäläisistä.

Koska sananvapautta ei ole eikä ole ollut, sitä ei myöskään osata kaivata. Tämä koskee niin kansaa, poliitikkoja kuin toimittajiakin. Tilanteesta ei myöskään olla kovinkaan huolestuneita, sillä "onhan meillä internet".

Blogikirjoituksensa Venäjän viimeinen diversantti -kirjana (Like 2007) julkaissut Artemi Troitski on kuitenkin toista mieltä. Hänestä internetin tiedonvälitys ja yhteiskunnallinen kommentointi on Venäjällä merkityksetöntä television rinnalla. Suurin osa venäläisistä saa tietonsa politiikasta nimenomaan televisiosta. (HS 2.12)

Toimittajien intoa puolustaa sananvapautta rajoittaa myös se, että toimittajan ammatti on Venäjällä vaarallinen - Venäjä on jatkuvasti ensimmäisillä sijoilla journalistien kuolemantapausten määrän suhteen. Putinin valtaannousun myötä pelko on palannut Venäjälle ihan uudella tavalla, ja luonnollisesti tämä vaikuttaa tiedonvälitykseen.

Kun Smedsin ohjaaman Tuntemattoman sotilaan ympärillä meuhkataan ja riehutaan, on hyvä miettiä Troitskin sanoja siitä, että hän tietää omat rajansa. Hän ei julkaise kirjoituksia, jotka voidaan tulkita yllyttämiseksi kapinaan. "En siis kirjoita mitään sellaista, että tartutaan kalasnikoveihin ja hyökätään Kremliin." Näin taiteilija selviää Venäjällä, jossa taiteen marginaaleissa saa töissään sanoa kaikenlaista, kunhan vallan keskus pysyy koskemattomana.

Venäjällä Putinin kuvan ampumisesta teatteriesityksessä seuraisi Putin-nuorten, Nashin, vaino, leimaaminen maanpetturiksi, rahoitusvaikeudet ja lehdistön vaikeneminen. Taiteilijan työskentely tehtäisiin mahdottomaksi, ja esitystä ei missään tapauksessa saisi viedä ulkomaille. Onneksi näin ei ole sananvapautta kannattavassa Suomessa, vaikka taideteoksen moraalinen tuomitseminen voikin ajaa miltei saman asian.

Mitä tunnetta artikkeli sinussa herättää? Ilmaisemalla tunteesi näet toisten reaktiot.