Sanottaisiinko ihan suoraan?

Punk-bändilleni, jota en koskaan perusta, on jo olemassa nimi: Pitkä vaikea sana. Jos bändini olisi, se keikkailisi hämyisillä lähilavoilla ja päästäisi jokaisen biisin aikana ilmat vähintään yhdestä ympäripyöreästä ja tekotärkeästä ilmaisusta. Sellaisista, kuin tahtotila, strategian primäärifundamentti tai todistettu tutkimuksin ääriolosuhteissa.

Haastatteluissa bändi räyhäisi irokeesit täristen, että ärsyttää, kun nämä saippuakuplasanat ovat leijailleet politiikan ja mainosten kielipeleistä arkipuheeseen.

Että on se nyt kumma, ettei tätä skeidageneraattoria saada pysähtymään.

HUMPUUKINAMUSEDÄT ja -tädit tuputtavat meille tyhjänpäiväisyyksiä, itsestäänselvyyksiä ja kehäpäätelmiä vaikeiden sanojen kiiltävässä kääreessä. Kun jokin kuulostaa tarpeeksi käsittämättömältä, päättelemme, että asiassa täytyy olla enemmän järkeä kuin meissä. Nielemme pureksimatta.

Sivistyssanojen ohella meitä koitetaan höynäyttää vierailla kielillä. Kanapurilaisia saa vain hämyisten sivukujien luukuilta, kunniallisissa ravintoloissa tilataan chicken burger. Työpaikoilla pakertaa senior ja junior managereita, chieffejä ja officereita, joiden koko titteli on niin pitkä, että jatkuu käyntikortin kääntöpuolelle.

Eihän niitä kukaan oikein ymmärrä tai osaa lausua, mutta hei. Näyttää tärkeältä rintapielissä.

SANAT VAIKUTTAVAT niin isoilta ja me niin pieniltä. Vaikka kuuntelijoiden nöyryydestä punoittavien korvien välissä käväisisikin, että ehkä elämää suurempien ilmaisujen salaisuus onkin, että ne ovat täynnä ilmaa, harva uskaltaa tuikata "tyhmän kysymyksen" neulankärjellä pompöösin kylkeä varmistuakseen asiasta.

Annamme pöljäksi leimaamisen pelossa vedättää itseämme löpinäkuplilla ja konsonanttihirviöillä, vaikka suurin osa niistä olisi kutistettavissa käsitettäviin mittoihin yksinkertaisesti vaatimalla: "Puhutaan asioista niiden oikeilla nimillä".

Jos sitä ei voi sanoa suoraan tai suomentaa, se ei yleensä tarkoita mitään. Niillä, jotka eivät alennu puhumaan asiastaan kansantajuisesti, on joko jotain salattavaa tai ei asiaa lainkaan.

Transparentti objekti kuulostaa toki oppineelta, mutta ei se vesilasia yhtään ylevämmäksi esineeksi muuta. Irtisanomisten kutsuminen tehostustoimiksi ei siloita tapahtunutta kivemmaksi.

Kettuilu on kettuilua, vaikka sitä sarkasmiksi sanoisi.

EI RIITÄ, että kumartelemme julkisia tyhjänpuhujia. Jäljittelemme heitä.

Kahvipöytiin on pesiytynyt keskustelukulttuuri, jossa jokainen kuuntelee vain löytääkseen tauon, jonka aikana ehtii itse avata suunsa. Päämääränä ei ole mielipiteiden vaihtaminen tai yhteisymmärrys vaan voitto. Se saavutetaan heittelemällä juttukaveria jargonilla, slangilla tai muilla käsitteillä, jotka tiedetään tälle vieraiksi. Häviäjä vaikenee.

Verbaaliset kampittajat näkevät itsensä mieluusti älyn akrobaatteina, jotka liikkuvat keskustelussa ketterästi kuin parkouraaja kaupunkirakenteissa. Todellisuudessa siellä vain pakoillaan kuin arat apinat hölynpölyn ontoilla oksilla.

Kielellisiin korkeuksiin piiloutuminen on helppoa. Keskustelukumppanin kohtaaminen samalla tasolla silmätysten on se selkärankaa ja vahvaa vatsaa vaativa temppu.

Silloin on perusteltava asiansa ihan oikeasti.

AI NIIN. Joku lahjakkaampi ja katu-uskottavampi voi vapaasti perustaa Pitkän vaikea sanan, jos idea tarttui. Vokalistin ei tarvitse osua edes jokaiseen eikä joka toiseenkaan nuottiin, saa huutaa.

Kunhan se on suoraa huutoa.

Kirjoittaja on Keskisuomalaisen toimittaja