Satraappi- kollegani Erkki ja minä

”Häntä nimiteltiin milloin sekunda-Erkoksi ja milloin Keski-Suomen Brezhneviksi, mutta ei se isommin häirinnyt”, kirjoittaa professori Kari Hokkanen.

Wikipedian artikkelissa Erkki Laatikaisesta esiintyy oma nimeni ja sana satraappi. Minun nimeni kohdalta löytyvät satraappi ja Erkki Laatikainen.

Olimme pitkään kollegoja, maakuntalehtien päätoimittajia, suunnilleen samanikäisiä ja vanhemmiten saman verran ylipainoisiakin. Muutama tittelikin yhdisti. Meistä puhuttiin parina jo ennen kuin Paavo Lipponen suutuspäissään helmikuussa 2004 Apu-lehdessä kutsui meitä maakuntiamme terrorisoiviksi satraapeiksi.

Yhteinen ystävämme, Demari-lehden iskevän-ilkeä Aimo Kairamo -vainaa kirjoitti kesäkuussa 2002 ”professorimajureista, jotka päättivät heittää Harvardiin paenneen Ahon mäkeen ja heittivät myös”. Samantapaisia kirjoitti moni muukin, paljon häijympiäkin.

Satraapista tuli pitkään jatkuneen työ- ja ystävyyssuhteemme sinetti. Kun Lipponen kävi vihkimässä työhuoneeni Ilkassa Satraappi-kabinetiksi, oli juhlien toisena kunniavieraana professori Laatikainen.

Kunniana me tittelin otimme. Viron neuvostoaikainen TV-johtaja Enn Anupõld, Erkin tuttava, toivotteli Tallinnan satamassa tervetulleeksi ”maakuntien mahtavia satraappeja”, kun olimme menossa UKK-perinneyhdistyksen edustajina Tarttoon Kekkosen ja Viron suhteita käsittelevään seminaariin. Komealta se tuntui.

Tutustuimme kevyesti jo opiskeluaikoina, ehkä syksyllä 1965. Erkki opiskeli Tampereen YKK:n opetusjaostossa, minä olin jo maisterinopintojeni puolivälissä Jyväskylässä. Opiskelijapolitiikassa olimme samoilla linjoilla, Olli Matikaisen kirjan sanoin anti-60 -lukulaisia. En minäkään ymmärtänyt luentolakkoja tai mies-ja-ääni -hullutusta tai kommunistivetoista ”yleisdemokraatisuutta”, johon keskustaopiskelijoitakin meni mukaan. Erkki jätti protestiksi opiskelijaosaston jäsenyydenkin.

Valmistuimme aikanaan. Erkki jatkoi yhteiskuntatieteiden maisteriksi ja sai paperit 1971. Itse olin silloin jo assistenttina Jyväskylän yliopistossa. Erkki oli tuolloin ollut jo useampana kesänä toimittajana Keskisuomalaisessa ja vakuuttanut osaamisellaan ja ahkeruudellaan. Itse hän arveli olevansa piankin yksi ehdokas pitkäaikaisen päätoimittaja Martti Juuselan seuraajaksi.

Vuonna 1972 olimme kilpahakijoita, kun lehti etsi varapäätoimittajaa, josta pian tulisi päätoimittaja. Pääsin haastatteluun asti, Erkki ei. Paikan sai Heikki Juusela, joka seuraavana vuonna peri isänsä viran.

Erkki oli tuolloin lääninhallituksessa maaherra Artturi Jämsénin poliittisena avustajana. Hän arveli maaherran kutsun takana olleen halun pelata hänet syrjään päätoimittajakuvioista. Mene tiedä. Minut taas kutsuttiin Korpilahdelle muuttaneen Alkio-opiston rehtoriksi.

Silloin Erkkiä oli jo pyydetty takaisin Keskisuomalaiseen. Päätoimittaja hänestä tuli vuoden 1975 alussa.

Pyysin uutta päätoimittajaa Alkio-opiston johtokuntaan. Hän suostui ja saman tien hänestä tuli työvaliokunnan puheenjohtaja ja 1982 äänestyksen jälkeen puheenjohtaja. Äänestin häntä enkä istuvaa puheenjohtajaa.

Valinta oli oikea. Erkki hoiti tehtävää kuolemaansa saakka, vastuuta täysipainoisesti kantaen. Hän ehti johtaa hallitusta myös Humanistisessa Ammattikorkeakoulussa, jonka yksi kampus on Korpilahdella. Itse kansanopistotietä edenneenä hän oli työstä aidosti kiinnostunut, vakuutti myös mukana ollut Työväen Akatemian entinen rehtori Kari Kinnunen äskeisellä Saksan-matkallamme.

Erkki puolestaan pyysi minut Keskisuomalaiseen kolumnistiksi. Olin silloin jo saanut kutsun Ilkan päätoimittajaksi, jossa aloitin kesällä 1980.

Seuraavan neljännesvuosisadan olimme kollegoja ja tapasimme usein. Keskustalehtien päätoimittajat olivat kiinteä veljeskunta, joka sai puoluejohdolta säännöllistä informaatiota ja toisin päin antoi sitä, joskus suorasukaisestikin. Enemmän lehdet antoivat puolueelle kuin siltä saivat, lehtituen säätämisen jälkeenkin.

Epävirallinen arvojärjestys meni osaksi iän ja osaksi lehtien koon mukaan. Arvostetuimmat olivat edellistä sukupolvea edustaneet Savon Sanomien Mauri Auvinen ja Kainuun Sanomien Otso Kukkonen. Mutta kolmossijalle sijoittui jo nuori Laatikainen.

Keskisuomalainen oli iso ja vauras. Ilkka ei ollut vielä kumpaakaan. Meni vuosia, ennen kuin olimme päätoimittajina tasavertaisia.

Olli Matikaisen tuore elämäkerta kuvaa elävästi Laatikaisen nopeaa nousua Suomen eturivin journalistiksi. Jo opiskelijapoliitikkona hänet tunnettiin korkeista kyynärpäistään. Pääsy vain 29-vuotiaana päätoimittajan tuuliselle paikalle vaati tahtoa ja taitoa. Ensimmäisiä vuosiaan Erkki luonnehtikin ”hinteliksi”.

Oli otettava johtajuus paljolti nurjamielisessä toimituksessa, mutta myös paikka lehtiyhtiön sisällä.

Jokaisessa lehtitalossa on sisäänrakennettu jännite päätoimittajan ja toimitusjohtajan välillä, mutta riittää niitä luottamusmiesjohdonkin kanssa ja sen sisällä.

Matikainen kuvaa professori Lasse Kankaan erinomaiseen Keskisuomalaisen historiaan (2007) tukeutuen seikkaperäisesti valtakamppailuja Keskisuomalaisessa. Laatikainen puolusti ja laajensi reviiriään tehokkaasti, olipa vastassa Kalle Poussa, Eino Petäjäniemi tai Erkki Poranen. Eikä hallituksen puheenjohtajankaan yritys sekaantua lehden sisältöön onnistunut.

Laatikaisella oli myös vahva osuutensa siihen, että Keskisuomalainen pysyi suurten mediatalojen Sanoman ja Alman leirien ulkopuolella, vasikka moni olisi ”liittoutumista” tahtonut ja lähellä se olikin. Sekä Ilkkaa että Keskisuomalaista koskeneesta HS-vetoisesta Arnedo-hankkeesta olimme samaa mieltä, eri mieltä kuin tuolloin Ilkasta Keskisuomalaisen siirtynyt toimitusjohtaja Poranen.

Yksi peruste oli aatteellinen. Niin riippumaton kuin keskustapuolueesta Laatikainen halusikin olla, Keskisuomalaisen itsenäisyys maakuntansa äänenkäyttäjänä ja sen ”talonpoikaisomistuksen” säilyminen oli hänelle tärkeämpää kuin rahanteko, vaikka tärkeää oli sekin.

Laatikainen kannatti kovasti kauppaa, jolla Savon Sanomien osake-enemmistö siirtyi Keskisuomalaiselle. Hänestä tuli sen ”keskisuomalaisen imperialismin” personoituma, jota Kuopiossa eniten pelättiin ja inhottiin – hieman samoin kuin minua Vaasassa Ilkan ostettua Pohjalaisen. Viiden maakuntalehden toimituksellisessa yhteishankkeessa, jonka sieluna Laatikainen oli, tavoitteena oli paitsi rakentaa vastavoimaa ”etelän medialle”, myös murtaa kuopiolaisten vastarintaa.

Väli-Suomen Mediassa olimme paljon yhteistyössä, sekä samaa että eri mieltä. Hän olisi vienyt yhteistyötä pitemmällekin, mutta pitänyt sen kuitenkin vain toimitusten välisenä. Siitä olimme samaa mieltä.

Sunnuntaisuomalaiseen yhteistyö lopulta jäi. Välisuomalaista identiteettiä ei ollut eikä ole. Lehdet lähtivät yhteistyökuvioissaan eri teille.

Yhteydenpitomme tiivistyi 1990-luvun mittaan nimenomaan poliittisen vaikuttamisen merkeissä. Keskustan vaalitappio Esko Ahon porvarihallituksen jälkeen ja Lipposen nousu kahdeksaksi vuodeksi (1995–2003) sinipunarunkoisten hallitusten pääministeriksi harmitti ja maakuntien Suomen puolesta huolestutti syvästi kumpaakin. Vedimme johtopäätökset.

Katsoimme Anneli Jäätteenmäellä olevan parhaat mahdollisuudet nostaa keskusta uudelleen johtavaksi hallituspuolueeksi. Tuimme lehdissämme häntä ensin sijaispuheenjohtajaksi ja sitten puheenjohtajaksi. Uskon, että Sunnuntaisuomalaisen pääministerigallupit vaikuttivat ainoan naisen hyväksi.

”Järkälemäisen Paavo Lipposen kukistuminen Jäätteenmäen johdolla oli Hokkasen ja Laatikaisen juhlaa”, kirjoittaa Matikainen. Myönnän.

Kuuluimme myös ”Huolenkantajiksi” nimettyyn ryhmään, joka tukisi kokematonta pääministeriä, kun demarien kosto käynnistyisi. Annelille kävi sitten kuin kävi, emmekä pettymystämme salailleet. Hermostunut Lipponen reagoi satraappikirjoituksellaan.

Viihdyimme yhdessä niin ulkomaanmatkoilla kuin kotimaan herrasaunoissa ja ravintolapöydissä. Sen verran nepotismiakin harjoitimme, että kummankin tytär pääsi toisen lehteen harjoittelijaksi.

Olli Matikaisen kirjoittama Erkki Laatikaisen elämänkerta Kivipellon poika ilmestyy tänään. Laajempi kirjan esittely julkaistiin Keskisuomalaisessa lauantaina 23.9.