Satu meni saunaan, laittoi narun kaulaan

H elsingin Sanomat uutisoi hiljattain lasten ja nuorten kirjallisuuden muuttuneen rankemmaksi yhteiskunnan mukana. Analyysi on hyvä, mutta väärä. Ainakin jos tarkastellaan satu- ja yhteiskuntakehitystä.

Klassikkosatuja on siistitty viime vuosikymmenet. Vielä 1970-luvulla (itse)sensuuri ulottui kaikkeen muuhun paitsi satuihin. Eräs lapsekas ystäväni sanoikin: "Onneksi me 70-luvulla syntyneet ollaan vielä saatu nauttia kovasta kamasta. Nykysadut on ihan lällyä sössötystä." Hänestä leikkaamaton satukama antoi paremmat kasvun eväät.

Nykyinen lastenkirjallisuus paneutuu todellisiin vitsauksiin, kuten masennukseen ja perheväkivaltaan. Niistä on kuitenkin jättiläisen loikka klassikkosatuihin, joissa murhattiin, kidutettiin ja ihmissyötiin.

Lumikissa uusperheen äiti pyrkii tapattamaan tyttärensä muun muassa myrkyttämällä ja kuristamalla. Tuhkimossa sisarpuolet amputoivat jalkojaan ja joutuvat lopulta piikkitynnyriin. Hannussa ja Kertussa köyhä perhe jättää lapset metsään ja noita lihottaa lapsia kinkuksi. Lopulta lapset grillaavat noidan uunissa. Punahilkassa jyrsitään isoäiti, susi huijaa lapsukaista maistelemaan mummoansa ja viiniä ja suden mahalaukku ohitusleikataan.

Pelottelusadut olivat erinomainen lasten hiljennyskeino ennen telkkaria. Näin Englannissa: "Jos et ole kunnolla sinut viedään Sweeney Toddin parturiin." Sarjamurhaavaan parturilegendaan voi tutustua elokuvassa Fleet Streetin Paholaisparturi (2008). Sadutkin kuvastavat usein todellisuutta. Pinokkiosta tulee mieleen Ilosaarirockissa joensuulaisten skinien hyökkäykseen apua hakenut puupäinen kaverini. Pinokkiokin joutui pidätetyksi pyytäessään apua poliisilta.

Opettavaisista saduista suosikkini on ruotsalaisille lapsille monikulttuurisuuden kohtaamiseen suunnattu Dino och Lilla Kurren (2006). Suomalaisia edusti lähiöpusikossa röhnöttävä puliukko Myllylä, joka itkee Dino-pojalle kissansa heitteillejätöstä kumpuavaa morkkistaan. Maija Mehiläisessä metsän eläinten rumaksi kiusaama toukka masentuu ja kiipeää puuhun hirttäytyäkseen. Maija saa kuitenkin suostuteltua toukan puusta. Reilu-Maija oli kuitenkin aika natsi, joka nukahti mehiläisarmeijan rauhoittavaan pörinään. Lastenkirjallisuus onkin täynnä politiikkaa.

Suomessa etenkin tiedostavalla 1970-luvulla lastenkirjallisuus oli hyvin poliittista. Palkittu lastenkirjailija Kaarina Helakisa puolusti luontoa ja kritisoi riistokapitalismia. Elli-Velli-Karamellissa (1973) tehtaanomistaja Herra Hattu haluaa tehdä kaiken maailman tavaroita ja kaataa kaikki puut: "Häntä raivostuttaa, että Elli ja muut lapset pitävät puista enemmän kuin tehtaista. Hän päättää panna tehtaat tekemään niin paljon uusia kapineita, että kukaan ei enää puita muistakaan. Puiden katselemisesta ei tule rahaa, ei sada seteleitä. Lisää kapineita, lisää vaan! Ihmiset kapineita ostamaan!"

Pikku Kakkosen Varokaa heikkoa jäätä -tietoiskusta tunnetun Camilla Mickwitzin Jasonissa (1975) tehtaassa työskentelevän äidin palkka ei riitä. Kaarina-äidin on mentävä alastonmalliksi: "Kaarinan täytyy seistä kauan liikkumatta samassa asennossa. Se on rasittavaa. Mutta kun Kaarina ajattelee, että Jason voi saada uuden talvitakin hänen hankkimillaan rahoilla, hän jaksaa paremmin."

Todellisuus on monille lapsille ja aikuisille turhan rankkaa nykyään. Onneksi suomalainen yhteiskunta on muutamassa sukupolvessa kehittynyt kuitenkin sen verran, ettei lapsia enää huutokaupata tai lähetetä pyssyn ruuaksi hyökkäyssotiin.

Kirjoittaja on Suomen poliittisen historian tutkija.

Mitä tunnetta artikkeli sinussa herättää? Ilmaisemalla tunteesi näet toisten reaktiot.