Se olin minä, joka kiljui yöllä järvessä

Istuin pilkkopimeässä puusaunassa pienessä saaressa keskellä keskisuomalaista järveä. Oli keskiyö ja elokuu 2013. Lauteilla vieressä istuneen hyvän ystävän ehdotus tuntui pelottavalta.

– Kohta me Shahin voitetaan sun pelkosi ja käydään pulahtamassa järvessä.

Viime kerrasta oli kulunut ainakin 15 vuotta, ehkä jopa 16. Hullunkurista on ollut se, etten edes tarkallaan tiedä, mistä vesipelkoni on johtunut.

Etkö osaa uida? usein kysytään. Myönnettäköön, että eivät ne uimataidot enää häävit ole, kun uimahallista ja järvestä on pysynyt kaukana puolet elämästään.

Mutta todellisuudessa pikkutyttönä viihdyin paljonkin järvessä. Ehkä lapsuudessani tapahtui jotain, mitä en muista. Jotain sellaista, mikä on aiheuttanut myöhemmin ylitsepääsemättömän paniikin vedessä. Niin voimakkaan paniikin, että sydän meinaa tulla rinnasta läpi.

Vesipelkoiselle kesän ainoa varjopuoli on selitellä hämmästelijöille, miksi ei tahdo käydä uimassa. Se on kuulemma niin outoa. Siitäkin huolimatta, että uimaopetus- ja hengenpelastusliiton mukaan joka kolmas 15–64-vuotias suomalainen on uimataidoton. He joko osaavat uida välttävästi tai eivät lainkaan. Uimataitoiseksi määritellään henkilö, joka pystyy uimaan 200 metriä.

Kun tarkastelun kohteeksi otetaan yli 50-vuotiaat, uimataidottomien osuus nousee yli puoleen. Silti vesipelko on edelleen julkinen salaisuus, jonka mieluiten paljastaa vain läheisille. Tuntemattomille ja puolitutuille on kiusallista kiemurrella ja todeta, että oikeastaan siksi minä en mene uimaan, koska alan pelätä vedessä. Pelkään sitä, etten hallitse etenemistä. Pelkään myös sitä, että menetän luottamukseni veteen. Ja rehellisyyden nimissä, pelkään sitä, että kuolen veteen.

– Olen sun kanssasi koko ajan, ystäväni lupasi elokuisena yönä.

Kuumat saunanlauteet polttivat ihoa. Tuli roihusi kiukaassa. Nousin ylös ja avasin narisevan saunanoven. Edessä oli pilkkopimeää ja kauas ulottuva järvenranta. Sitä kai sanotaan tahdonvoimaksi, mikä sai liikkeelle sinä yönä. Kävelin suoraviivaisesti mitään sanomatta. Kävelin rantaa niin pitkälle, että vesi ulottui kainaloihin. Laitoin silmät kiinni ja pulahdin veteen. Pinnalle päästyäni onnenkiljahdus saattoi kuulua vastakkaiselle puolelle järveä. (Anteeksi heille, jotka herätin sinä yönä Äänekosken Lintulahdessa.)

Nyt tarina on saanut jatko-osan. Viime viikolla ilmoittauduin aikuisten uimakouluun. Syksyllä alkavilla kursseilla uintiopetus aloitetaan ihan alusta – kastautumisesta ja kellumisesta. Ei voi voittaa, jos ei yritä ja koskaan ei ole liian myöhäistä. Vai miten se meni?

Mitä tunnetta artikkeli sinussa herättää? Ilmaisemalla tunteesi näet toisten reaktiot.