Seuraava Jani Sievinen

Kuinka hienoa se olikaan, kun Jani Sievinen oli yksi maailman parhaita uimareita. Ja vieläpä kuninkuusmatkalla eli kahdensadan metrin sekauinnissa.

Pikkupoikana ihailin Sievisen suorituksia televisiosta ja yritin myöhemmin matkia häntä parhaani mukaan. Rannalla piti aina yrittää sukeltaa nopeammin ja pidemmälle kuin muut kaverit.

Mattolaiturin ympäri kisattua vapaauintikisaa ei missään nimessä saanut hävitä tai seuraavan päivänä joutui etsimään toisen uimapaikan voittajan pilkan takia.

Hiukan vanhempana kilpailu kiristyi. Kovat jätkät kävivät kirjoittamassa lyijykynällä nimensä järven selällä olevaan reimariin, jonne matka piti tietysti taittaa ilman apuvälineitä.

Äidit kielsivät tietysti visusti moiset vaaralliset puuhat. Ja olivat varmasti aivan oikeassa.

Sievisen ja muiden esikuvien takia uintia oli pikkupoikana seurata. Arvokisamenestys loi esikuvia, joiden avulla uinnin pariin saatiin uusia harrastajia.

Viime vuosina suomalaisten arvokisamenestys on ollut vaisumpaa. Maailmalla kilpailu kovenee jatkuvasti, eikä pienen maan harrastajista tahdo löytyä huippulahjakkuuksia entiseen tapaan.

Eilen Aalto Alvarin vesiliikuntakeskuksessa alkaneet uinnin pitkän radan SM-kilpailut kuitenkin osoittavat, että mahdollisuuksia on edelleen olemassa. Suomessa on paljon uimahalleja – tosin tilausta olisi vielä useammallekin – eikä luonnonmukaisista uimapaikoista ole pulaa.

Maailmanlaajuisesti verrattuna suomalaisten uimataito on hyvällä tasolla. Vaikka aikuisväestössä on yllättävän paljon uimataidottomia, yleinen suhtautuminen veteen elementtinä suosii uintiharrastusta.

Uintimaajoukkueen uusi päävalmentaja Bo Jacobsen nosti keskiviikon lehdistötilaisuudessa ehkäpä suurimmaksi haasteekseen resurssien lisäämisen suomalaisessa uinnissa.

Jacobsenin mukaan tilanne on tällä hetkellä kohtalainen, mutta maailman huippumaihin verrattuna tilanteessa on parantamisen varaa. Kuten niin usein nykymaailmassa, rahaa täytyy käyttää, jos menestystä halutaan tavoitella tosimielellä.

Pelkkä puuhastelu ei jatkuvasti kovenevassa kilpailussa enää riitä.

SM-kilpailuissa on mukana monta vahvaa seuraa, jotka tekevät hyvää työtä suomalaisen uinnin edistämiseksi. Jyväskylä Swimming ja espoolainen Cetus ovat näistä hyviä esimerkkejä.

Laajuutta kaivataan silti lisää.

Jacobsen haluaa päävalmentajana olla levittämässä monipuolista valmennusosaamista ympäri Suomen, jotta nuorilla lupauksilla olisi mahdollisuus saada parasta mahdollista oppia missä tahansa.

Vain sitä kautta kotimainen uinti voidaan nostaa takaisin maailman huipulle.

Uinti on äärimmäisen kova urheilulaji, jossa ei voi oikoa mutkia. Ainakaan jos menestyminen kiinnostaa. Kova työ on aloitettava jo nuorena.

Valitettavasti kaikkialla Suomessa lajin parissa aloittaville lapsille ei ole saatavilla osaavaa valmennusta. Jos apua taas on saatavilla, taloudelliset seikat voivat nousta esteeksi.

Ikävä tosiasia on, että vain harva suomalainen uimari tienaa uinnilla riittävästi, jotta elämän voisi suunnitella täysin ammattilaisuuden pohjalle. Kompromissit ja osa-aikaiset työt vievät harjoittelusta pois sen viimeisen kiristyksen, jonka nousu huipulle vaatisi.

Resurssien lisääminen on isoin kysymys suomalaisen uinnin kohdalla.

Lahjakkuutta on olemassa, mutta sille täytyy antaa mahdollisuus kehittyä.

Uinti elää arvokisoista. Suuri yleisö palvoo MM- ja olympiamitalisteja. Sponsorit puolestaan kiipeävät toistensa yli saadakseen rahoittaa näitä urheilijoita.

Pienemmät kisat eivät kerää moista huomiota, eikä niissä menestyneitä urheilijoita noteerata yhtä voimakkaasti. Nostaakseen näkyvyyttään ja sitä kautta resurssejaan, uinti tarvitsee lisää kansainvälisiä huippunimiä ja arvokisamitalisteja.

Potentiaalia on olemassa. Lukemattomat pienet tytöt ja pojat ovat valmiita matkimaan seuraavaa Jani Sievistä tai Hanna-Maria Seppälää uimarannoilla.

Kuten allekirjoittanut, joka raapusti nimensä reimariin Varkauden Haijanvirralla viisitoista vuotta sitten. Äiti ei moista hyväksynyt vaan määräsi minut uintikieltoon.

Mutta minä halusin olla seuraava Jani Sievinen.