Shh, sarjatöhrijä työssään

Yle Satakunnan tutkivan journalismin tiimi iski pari viikkoa sitten kultasuoneen. Suonen sisältä pulppusi 60-lukulaista paatosta. ”Porissa riehuu sarjatöhrijä”, Yle otsikoi. Pääsiäisen tienoilla kaupungissa oli töhritty ainakin kymmenen talon julkisivut. Viestit, kuten fuck Nato, olivat jutun mukaan hyvin kantaaottavia.

Eikä tässä vielä kaikki. Sarjatöhrijän moraaliton riehuminen länsisuomalaisessa lintukodossa sai Ylen ottamaan yhteyttä poliisiin. Virkavalta riensi hätiin, kuten virkavallan kuuluu. Toisen jutun otsikko on ”Poliisi neuvoo: Ota töhrijä itse kiinni”. Tekstissä komisario Leo Tusa neuvoo kansalaisia ottamaan töhrijän yleisen kiinniotto-oikeuden nojalla kiinni.

Se on aika käsittämätöntä.

Tiedotusvälineiden suhtautuminen töhrimiseksi kutsuttuun ilmiöön on vuodesta ja vuosikymmenestä toiseen hämmästyttävä. Julkisuuden äänenpainot ovat omistamisesta humaltuneiden taloyhtiöaktiivien äänenpainoja. En sano, että kirkkojen ja kauppakeskusten ja naapuritalojen seiniin maalaaminen on oikein, mutta varsinkaan se ei ole niin väärin, että poliisin on syytä kehottaa ihmisiä puuttumaan asiaan voimakeinoin.

Päivi Räsäsestä ja hänen vahvasti myötävaikuttamastaan eroakirkosta.fi-sivustosta voidaan puhua mitä hyvänsä, mutta Suomessa elellään yhä tukevasti Herran pelossa. Kasvottomat auktoriteetit – kirkko, kunta ja valtio – ovat totuus.

Satuin käymään Ylen kohu-uutisen lukemisen jälkeisenä viikonloppuna Berliinissä. Boheemissa Kreuzbergin kaupunginosassa pyöriessä porilainen sarjatöhrijä ja valtakunnallisen median hänen tekemisistään suorittama uutisointi asettuivat jotenkin epätodellisiin mittasuhteisiin.

Harhailevalla spray-käsialalla tavattuja porvarit hirteen tai fuck Nato -viisauksia on toki aika vaikea lukea taiteeksi. Pakokauhuinen suhtautuminen tasaiseen maali- tai betonipintaan ilmestyneisiin koukeroihin kertoo kuitenkin omituista kieltään suomalaisesta yhteiskunnasta. Meillä halutaan vaalia ajatusta siitä, että ihmisillä ei ole oikeutta vaikuttaa ympäristöönsä. Meillä klaffituolin asettamiseen myymälän ulkopuolelle ihmisten iloksi vaaditaan kaupungin virkamiehen lupa.

Vertailu ei ole reilua, koska Berliini on suurkaupunki. Se on myös kulttuurikaupunki, jossa taide – niin instituutioihin sidottu, kaupungilla näkyvä ostettu kuin kaupungilla näkyvä luvatonkin – kuuluu asiaan. Katutaiteen hyväksymiseen vaikuttaa Suomessa auktoriteettiuskon ohella perustavaa laatua oleva harhaluulo: se, että taiteen pitäisi olla kaunista.

Lopuksi viaton ja ilmainen idea Jyväskylän kaupungille. Ottakaa mallia Berliinin East Side Gallerysta ja vapauttakaa Ceausescu Beachilla Rantaraittia ja Rantaväylää erottavan penkereen muuri katutaiteen tekijöille. Tulisi betoniolohuoneeseen jotakin kiinnostavaa.

Kirjoittaja on sekatyöläinen ja Keskisuomalaisen kolumnisti.

Mitä tunnetta artikkeli sinussa herättää? Ilmaisemalla tunteesi näet toisten reaktiot.