Sian "menettäminen" ohensi omaa ihrakerrosta kymmenellä kilolla

Tiedoksi kaikille teille, jotka juuri tällä hetkellä käytte läpi pitkästä parisuhteesta irrottautumisprosessia: mustalla pilvellä on ihan oikeasti se kultainen reunus.

Oman kokemukseni mukaan eroprosessi etenee suunnilleen seuraavasti:

Eron ensimmäistä vaihetta kuvasivat kohdallani parhaiten sanat "järkytys" ja "shokki". Koko maailmankaikkeuteni oli vinksahtanut sijoiltaan. Ajatus erosta ei ollut täysin uponnut tajuntaani ja niinpä kirjoitin päiväkirjaani analyyttisiä selvityksiä siitä, kuinka tilanteeseen oli päädytty ja mitä voitaisiin tehdä parisuhteemme korjaamiseksi, "jos se sika vain ymmärtäisi oman parhaansa".

Ulospäin näytin kohtuullisen normaalilta, mutta totuus oli toisenlainen: olin kauhistunut, järkyttynyt ja minua vaivasi tavaton tulevaisuudenpelko. Ruoka ei tällöin kuulunut sanavarastooni.

Toisessa vaiheessa suru iski päälle kuin tsunami ja veti minut täydelliseen toimettomuuden tilaan. Vietin pitkiä aikoja tyhjyyteen tuijotellen, ajatukset pyörivät vain erossa ja suunnattomassa yksinäisyydentunteessa.

Oikeastaan mikä tahansa - eksäni jälkeen jättämästä makkarapaketista onnellisen näköiseen perheeseen pankin mainoksessa - sai minut kyyneliin.

Olin todennäköisesti aliravittu, sillä elin pääasiallisesti suklaakaramelleilla ja nuudeleilla. Niitäkin tuli tosin nautittua todelliseen energiatarpeeseen nähden aivan liian vähän. Itkeminen on kuluttavaa puuhaa!

Toipuminen alkoi eroprosessin kolmannessa vaiheessa. Sängynpohjalta minut nosti ylös eräs ystäväni, joka raahasi minut itähelsinkiläisen lähiökapakan karaoke-iltaan osoittaakseen, että asiat voisivat olla huonomminkin.

Päätin selviytyä ja "näyttää sille porsaalle, mitä se menetti".

Syöminen ei edelleenkään sujunut. Niinpä panostin mieliruokiini, jottei paino olisi pudonnut alle haamurajan.

Eron neljänteen vaiheeseen tultaessa olin jo itsenäistynyt, syömättömyys oli hoikistanut minua, ja nämä seikat puolestaan nostivat kolhittua itsetuntoani - ehkä liiaksikin.

Kävin ylikierroksilla ja olin poikkeuksellisen kiinnostunut itsestäni ja omasta ulkonäöstäni. Niinpä se aika, joka ennen kului pariskuntaillallisten menuiden suunnitteluun, meni omaa naamavärkkiä tuunatessa.

Ruokaa en yksinkertaisesti ehtinyt ajatella, sillä uusi aktiivinen sinkkuelämäni oli liian kiireistä syömiseen.

Eroprosessin viidennessä vaiheessa laskeuduin vihdoin takaisin normaalin elämän ja muiden kuolevaisten pariin. Minulla oli jälleen aikaa pohtia kaiken syitä ja seurauksia.

Aloin käyttäytyä, kuten aikuisen naisen pitääkin ja huomasin, että yksin asuessani saatoin itse määritellä sen, mitä ja milloin söin. Kertaheitolla pizzaperjantait, lihapiirakat ja muut miehelliset paheet olivat poistuneet ruokavaliostani.

Selibaatin ansiosta suklaata tietysti kului, mutta lisääntynyt vapaa-aika antoi oivan mahdollisuuden ekstrakalorien kuluttamisen jumpassa tai lenkkipolulla.

Lopputuloksena tästä kärsimysnäytelmästä oli siis uusi, upea, kymmenen kiloa hoikempi minä. Tarinan opetus onkin, että erosta selviää hengissä ja mikä olennaisinta: se laihduttaa!

Kirjoittaja on uusiosinkkuuteen perehtynyt akateeminen sekatyöläinen.

Mitä tunnetta artikkeli sinussa herättää? Ilmaisemalla tunteesi näet toisten reaktiot.