Siellä missä on töitä ja opiskelupaikkoja, ei ole tarpeeksi asuntoja

Hiki valuu, kun muuttolaatikot saavat kyytiä. Tässä kuussa erityisesti opiskelijat asettuvat taloksi uusiin kämppiin, uusille paikkakunnille. Monella on takana jännittävä, usein piinaavakin asunnonetsimisurakka.

Muistan, kuinka helpottavaa oli päästä ensimmäiseen opiskelijaboksiin. Kolmekymmentä vuotta sitten tilanne oli tukalampi kuin nyt. Vapailla markkinoilla ei juuri ollut asuntoja, joten ainoa toivo oli opiskelija-asuntosäätiö, ainakin pääkaupunkiseudulla.

Yli puolen vuoden sukulaisten nurkissa asumisen jälkeen osasin ehkä soitella tarpeeksi värisevällä äänellä säätiöön, jossa minut ystävällisesti luvattiin siirtää tavallisesta jonosta erityishakuun rakenteilla olevaan kohteeseen. Sinne sitten lopulta pääsin muuttamaan.

Kovasti ei haitannut, vaikka kämppä sijaitsi pellolle rakennetussa talossa ja betonirakenteissa oli vielä kosteutta, kun muutimme sisään. Rakennusmiesten kanssa jutellessa järkytyin. Maksoin vuokraa enemmän kuin palkkaa tienaava työmies Helsingin kaupungin vuokratalossa.

Muistelen, että asuntosäätiö saattoi periä uusista asunnoista vuokraa yli yleisen tason. Opiskelijan asumistuetkin olivat mitättömiä nykyisiin verrattuna. Asumiseen ja elämiseen minun piti ottaa opintolainaa, jota sitten 1990-luvulla maksoin takaisin yli kymmenen prosentin korolla.

Suomi jakaantuu kahtia

Asuntopulasta ja kohtuuhintaisia asunnoista on Suomessa jauhettu vuosikymmeniä. Siellä missä on töitä ja opiskelupaikkoja, ei ole tarpeeksi asuntoja. Hinnat ja vuokrat ovat korkeita. Syrjäseuduilla taas on paljon asuntoja, joita kukaan ei halua. Niillä ei ole kuin käyttöarvo. Vuokrakerrostaloja on jopa purettu, kun asukkaita ei enää ole ja työpaikat ovat kadonneet muualle.

Asuntomarkkinoiden kahtiajako näyttää kiihtyvän. Peräti kaksi kolmesta kunnasta on sellaisia, että väkeä lähtee enemmän kuin tulee. Ihmiset siirtyvät suurille kaupunkiseuduille, joista suosituimpia ovat Helsinki, Tampere, Oulu, Turku ja Kuopio. Muuttoliikettä tutkineen Timo Aron mukaan suurilla kaupunkiseuduilla asuu jo 90 prosenttia suomalaisista.

Käännettä takaisin maaseudulle tuskin tulee, sillä nykynuorten asumis­ihanteena ei enää ole omakotitalo kaukana keskuksista. Nuoret haluavat palvelujen ja työpaikkojen äärelle.

Kun trendi on näin selvä, mistä kiikastaa? Miksei kohtuuhintaisia asuntoja synny sinne, missä niitä tarvitaan?

Kaikki alkaa kaavoituksesta, joka on hidasta. Lisäksi tonttimaa on kallista, erityisesti asuntopulan vaivaamilla paikkakunnilla. Tilastokeskuksen kehittämispäällikkö Ilkka Lehtinen ehdotti Tieto & trendit -lehden blogissaan (7.8.), että siirryttäisiin tukemaan vuokra-asuntojen rakentamista. Nyt tuetaan vuokra-asumista: viime vuonna Kela maksoi asumistukea yli 730 000 ihmiselle. Vuokra-asuntoja Suomessa on noin 800 000.

Rakentamisen tukeminen tarkoittaisi sitä, että valtion ja ainakin pääkaupunkiseudun kuntien pitäisi antaa tontteja rakentamiseen nykyistä edullisemmilla ehdoilla. Rahapulassaan valtio ja kunnat kuitenkin mieluummin myyvät tontit hyvällä hinnalla.

Kohtuuhintaisia vuokra-asuntoja rakentavat Lehtisen mukaan nyt vain kunnat. Jos yleishyödyllisiä rakentajia olisi enemmän, tarjonta ja kysyntä voisivat kohdata paremmin. Lehtinen muistuttaa, että mitä enemmän kohtuuhintaisia vuokra-asuntoja rakennetaan, sitä vähemmän nousevat myös vapaiden markkinoiden vuokrat ja asuntojen hinnat. Loppupelissä hyödyn keräisi koko Suomi.

En palaisi säännöstelyn aikaan

Viime aikoina on puhuttu kovasti sääntelyn purusta. Toivottavasti rakentaminen saa osansa. Jos jokaiseen uuteen asuntoon ei tarvitsisi rakentaa invakylpyhuonetta, voisi ajatella hintojen laskevan. Varmasti autopaikkojen määristäkin voisi tinkiä ainakin siellä, missä julkinen liikenne pelaa.

Vanhan sääntelyn haikailijatkin korottavat välillä ääntänsä. Asuntopolitiikan keskusteluissa on kaivattu vuokrasääntelyä, joka päättyi 1990-luvun alussa. Sääntelyä vaativien mielestä vuokratasot pysyisivät näin nykyistä kohtuullisempina.

On totta, että muutamissa kaupungeissa vuokrat ovat nousseet kovempaa vauhtia kuin muut hinnat. Tähän on vaikuttanut myös se, että sijoittajat ovat innostuneet vuokra-asunnoista, kun korkomarkkinoiltakaan ei tuottoa saa.

Kun vuokrasääntely purettiin, vuokra-asuntoja alkoi tulla markkinoille vilkkaasti. Sääntelyn aikana isotkin vuokranantajat olivat laittaneet vuokrataloja myyntiin, kun vuokratuloilla ei saanut katettua talojen hoitokuluja ja korjauksia. Myös vuokralaisen irtisanominen oli todella vaikeaa. 1980-luvulla vuokra-asuntoa etsineenä en ikinä toivo paluuta tällaiseen sääntelyaikaan.

Opiskelijakämpästä etenimme muutaman vuokra-asunnon jälkeen omaan asuntoon. Päämäärä tuntui itsestään selvältä, vaikka lama-aikaa elettiinkin. Oli asuntosäästöpalkkiot, verohelpotuksia ensiasunnon ostajalle ja korkovähennys asuntolainalle. Omistusasumista tuetaan vieläkin, mutta tukea on vähennetty viime vuosina reippaasti. Kun korot ovat alhaalla, tällainen muutos ei onneksi iske niin kovaa kuin vaikkapa 1990-luvulla.

On varmasti hyvä, ettei omistaminen ole poliitikkojen erityisessä suojeluksessa. Kansantalouden kannalta vuokra-asuja on paljon joustavampi ja rohkeampi. Hän voi helpommin lähteä työn perässä toiselle paikkakunnalle tai maailmalle. Yrittäjänkin on kenties helpompi ottaa riskejä, jos asuntolaina ei lohkaise joka kuukausi suurta osaa tuloista. Mukava asunto on tärkeä, mutta on järkyttävää, jos seinät estävät kehittymisen ja uusien töiden vastaanottamisen.

Jos nyt etsisin asuntoa, painottaisin sijaintia. Ostaminen voi olla järkevää, jos asunto on sellaisessa paikassa, että sen myynti sujuu tarvittaessa nopeasti. Elämä voi yllättää.

Paikanvaihdon lisäksi voi kaivata uudenlaista asumista. Tulevaisuudessa toiveasuntoni voi olla talo, jossa on paljon yhteistä elämää. En yhtään ihmettele, että tällaiset yhteisötalot ovat nyt monien kuusikymppisten suosikkeja.