Sinä et osaa englantia

Miltä maailma näyttäisi, tuntuisi ja kuulostaisi, jos oma äidinkieli sattuisi olemaan englanti? Sitä olen usein miettinyt, kun joudun niin paljon askartelemaan tuon vanhan valloittajakansan kielen parissa. Kukapa ei toisaalta joutuisi? Nykyään on tärkeämpää osata englantia kuin keittää perunoita.

Varmaankin kokemukseni maailmasta olisi aivan toisenlainen, jos missä tahansa voisin olettaa, että jokainen vastaantulija puhuu tai ainakin ymmärtää minun äidinkieltäni edes vähän ja usein aivan mainiosti. Tai jos voisin olettaa, että mikä tahansa tärkeä kirja on automaattisesti luettavissa omalla äidinkielelläni – ja jos ei ole, on selvää, ettei kirja niin tärkeä ollutkaan. Millaista olisi jatkuvasti törmätä äidinkielensä köyhään, karmaisevan huonoon käyttöön – aikuisiin ihmisiin, jotka puhuvat huonommin kuin kolmevuotiaat?

Ajatusleikki on puistattava, ja olen onnellinen siitä, ettei englanti ole äidinkieleni. Eikö silloin muuttuisi henkiseksi imperialistiksi – ellei koko ajan muistaisi hävetä sitä, että on sattunut viettämään elämänsä ensimmäiset vuodet ympäristössä, jossa ainoa puhuttu kieli on tämä nykytodellisuuden lingua franca?

Välillä minulla on sellainen tunne, että osaan englantia aika hyvin. Pystyn puhumaan, lukemaan ja kirjoittamaan sitä vähäisin ponnistuksin.

Yksi ammateistani – puoli-ilmaisten mediasisältöjen tuottajan ja apurahakerjäläisen lisäksi – on kuitenkin kaunokirjallisuuden suomentaja, ja se onneksi romuttaa tuon pinnallisen ja pöyhkeän ajatuksen toistuvasti. Jos minulta välillä kuluu kuusi tuntia englannin- tai ranskankielisen kirjan yhden sivun ymmärtämiseen ja kaksi kertaa niin pitkään saman asian ilmaisemiseen suomeksi, käy selväksi, ettei kieliä ”osaamalla” pitkälle pääse. Vain äidinkielellä ymmärtää jotain.

Monta kirjaa olen suomentanut siksi, että olen halunnut tietää, mitä niissä sanotaan. Se on vaatinut niiden kirjoittamista uudelleen suomeksi.

Kieli on enemmän kuin työkalu, jota voi oppia käyttämään. Se on puoli maailmaa. Tai sanotaan 70 prosenttia.

Suomentamiseen kuuluva peruskokemus oman kielitaidon surkeudesta myös herättää epämukavia tunteita niitä ihmisiä kohtaan, jotka lukevat kirjat ”mieluummin alkukielellä” (eli englanniksi) tai opettelevat soljuvan internet-englannin, johon kuuluu sanontojen, näppärien lyhenteiden ja hieman harvinaisempien sanojen mutkaton hallinta, ja ovat sitten oikeita maailmanmiehiä ja -naisia.

Se on vahvoihin samastumista ja hakeutumista siihen illuusioon, että koko maailma on näppien ulottuvilla, koska kosmoksen valtakieli on hallussa. Se on myös silmäilyn ja selailun kulttuurimme ilmiö: alkukielellä lukijoille todellakin riittää, että he ymmärtävät kirjasta enintään 30 prosenttia. Heille tahdon siteerata John Lennonia – englanniksi, jotta he ymmärtäisivät: You’re still fucking peasants as far as I can see.

Sinä et osaa englantia, ellei se ole äidinkielesi.

Mutta jos on, ymmärsit kolumnistani vain 30 prosenttia ja senkin vain suunnilleen.

Kirjoittaja on esseisti ja suomentaja.

Mitä tunnetta artikkeli sinussa herättää? Ilmaisemalla tunteesi näet toisten reaktiot.