Sinä olet silti kaunis

Maalasin television kuoret sinisiksi, minulla oli sininen kausi. Ostettiin halpaa omenaviiniä ja juotiin sitä. Ei siitä ole niin kauan, Maiju sanoi.

Tapasin Maijun sattumalta liikennevaloissa pari viikkoa sitten. Hän on minua jonkin verran vanhempi, hän oli hiljattain ollut vakavassa leikkauksessa. Se oli mennyt hyvin, mutta hän vaikutti kaikin puolin voipuneelta.

En muista miksi television ruoka- ja sisustusohjelmat tulivat puheeksi. Maiju ihmetteli miksi asuminen ja ruuan laittaminen ovat muuttuneet kilpailulajeiksi, joissa joko pätee tai on pätemättä.

Samana päivänä luin netistä Helsingin Sanomien jutun ”Helsinki hetki sitten”. Jutussa kerrottiin, ettei siitä ole niin kauaa, kun Suomi oli kehitysmaa.

Se oli 60 vuotta ennen homingia.

”Homing on elämäntapa, jossa sosiaalisen elämän keskipisteenä on koti. Perinteiset kotiin liittyvät askareet, kuten ruoanlaitto, leipominen, käsityöt, marjastaminen, sienestäminen ja säilöminen ovat elämyksiä, joita halutaan kokea yhdessä perheen ja ystävien kanssa.”

Edellinen on lainausta HomingHeaven -nimisen yrityksen nettisivuilta.

Ymmärrän kyllä, että osa mainituista arkiaskareista voi olla elämyksellisiä. Mutta kuten tapaan kuuluu, homing eli ”kotoilu” kuvataan selostuksessa jonkinlaisena ylevänä periaatteena, vaikka ulkoapäin katsottuna se on lähinnä väkisin luotu maanvaivasana ja trendi ja siten keino myydä tuotteita, palveluita ja ratkaisuja.

Kyse on tästä: ihmiset pelkäävät arkea liikaa uskaltaakseen sanoa sille käsipäivää. Siksi työmatkaa kutsutaan hyötyliikunnaksi, puhumista konsultoinniksi, tiskaaminen ja sohvalla arjen paskamyrskyjen pieksemänä makaaminen ovat kotoilua, vanhuus puolestaan neljäs ikä tai kultainen ikä tai mikä tahansa ikä paitsi se, jossa ollaan lähempänä kuolemista.

Tarkoitus on kai luoda merkityksellisyyttä, mutta lopputulos on päinvastainen.

Hesari rinnasti kehitysmaaköyhyyden yksinäisyyteen: jälkimmäinen on korvannut edellisen.

Jutussa kerrottiin 71-vuotiaan Pirkko Helakorven tarina. Hän oli siskon kuoltua soittanut yksinäisyyttään Helsinki Missioon ja saanut sieltä Karmenin, vapaaehtoisen tukihenkilön.

”Näytin hänelle kerran vanhoja valokuvia ja sanoin, että minähän olen ollut joskus kaunis nainen. Karmen sanoi, että ’sinähän olet kaunis edelleenkin’. Sanoin, että mutta kun... niin Karmen siihen, että ’ei mitään muttia’.”

Jutun kuvien perusteella Karmen on oikeassa. Ei mitään muttia.

Pirkko on aika vanha, hänellä ei ole merkittäviä ystäviä joiden nimiä pudotella sivulauseissa, eikä hänellä ole omaperäisiä harrastuksia.

Hänellä on Karmen ja elämäntarina, joka ei ole Hollywood-mitalla kaunis. Mutta se on totta.

Ehkä Maiju havahtui tähän herätessään unesta, josta herääminen ei ollut varmaa.

Että miksi tärkeintä on brand manager, joka freesaa totuudet toisiksi ja myy vanhan uusissa kuorissa. Että onko vanhuudella ja senioriudella jotakin muutakin eroa kuin se, että toisesta ei tiedä mitä se tarkoittaa.

Kirjoittaja on Keskisuomalaisen avustaja.