Sissisotaan unelmanmurskaajia vastaan, mars.

Taistelutantereelta kantautui voiton-uutinen. Entinen koulukaveri elää todeksi lapsuuden unelmaansa, eli pyörittää pääkaupungin klubeilla levyjä, minkä ehtii.

Se on hieno henkilökohtainen saavutus, sillä ala-asteella ensimmäisen keikkansa heittänyt dj on menestyksensä ansainnut. Tavallaan se on muutakin: erävoitto kaikille unelmiin uskoville. Kuin märkä tiskirätti päin sen kasvottoman joukon näköä, jonka lempipuuhaa on amputoida siipiä muiden haaveilta.

Ha, ha! Siitäs saitte. Taas.

JOUKOSSAMME MARSSII armeija, joka suihkuttaa turtumuksen myrkkykaasua siviilikohteisiin. Sillä on soluttautuneita agentteja kaikkialla: kuvataidekerhoissa, perheiden päivällispöydissä, sukujuhlilla, opinto-ohjaajien ja kollegojen pöytien takana.

Sen agendana on uskotella meille, että lapsena unelmointi on söpöä, mutta varttuessa se muuttuu säälittäväksi. Että ainoa aikuisten oikeasti fiksu ratkaisu on luopua räpiköinnistä, ennen kuin ehtii niin ylös, että pudotessa sattuu pahasti. Muista, mitä kävi Ikarokselle ja niin pois päin.

Kun tämän sotaväen asentama kaasupanos laukeaa, se kuulostaa tältä:

Älä nyt viitsi, elä kehtaa, ei siitä mitään kumminkaan tule. Sä olet yksi pieni, kurja ihminen, koita nyt käyttäytyä sen mukaan. Kaikki kattoo.

MITEN NOUSTA raapimaan edes pilvien vatsoja, kun alusta lähtien opetetaan, että on tyydyttävä möyrimään tomussa?

Masentavan mantran toistelu synnyttää sielultaan lannistuneita ihmisiä, jotka hylkäävät haaveensa mieluummin kokonaan kuin altistavat ne totisen toteuttamisyrityksen mukanaan tuomalle mahdollisuudelle, että jokin menee matkalla mönkään.

Lopputulos on sama molemmissa tapauksissa: unelma ei toteudu. Yrittämällä ei menetä mitään, mutta sitä on lyttääjien istuttaman, lamaannuttavan epäonnistumisen pelon takaa vaikea huomata.

MUIDEN MENESTYSTARINAT ovat tärkeitä siksi, että niillä voi mätkiä lannistajia loitommas, todistaa, että unelmanhattaroita kohti haroessa on mahdollista tavoittaa muutakin kuin tyhjää. Ne eivät ole meiltä pois, päinvastoin.

Mutta niin kiero on kierre, että samalla, kun opimme luopumaan omista unelmistamme, alamme suhtautua alentuvasti niihin, jotka eivät vielä ole samaan taipuneet. Ja, ennen kaikkea, inhoamaan niitä, jotka ovat onnistuneet hilautumaan unelmansa pyrstöä pitkin selkään asti ja ratsastavat nyt pilvien tasalla silmukoita kiepsautellen.

Semmoisissa tyypeissä on pakko olla jotain vialla, kun ne noin uhmaavat painovoimaa, toistelee päähämme istutettu epäluulo - vaikka todellisuudessa kierossa on vain kyräilijän oma, unelmasotapropagandan sumentama katse.



LOPULTA LANNISTAJILLA ei ole tarjota paratiisilinnun sulkien tilalle kuin oma, katkeranharmaa sotisopansa. Miksi me heitä edes kuuntelemme? Sen porukan lasittuneen katseen takana ei avaudu minkäänlaisia horisontteja - ketä semmoiset ovat opettamaan mitään lentämisestä? Sääliä moisia pitäisi, ei pelätä. Paras taistelustrategia lienee pitää vielä enemmän melua kuin vastapuoli. Toistella tarinoita toistemme onnistumisista - ja luoda lisää kerrottavaa. Pitää kiinni haihatuksiksi leimatuista haaveista, vaikka ne muutamia sulkasatoja lentämään opetellessaan kärsisivätkin. Lopulta niiden selästä on varmasti ylilennolla nannaa vilkutella.

Ha, ha! Siitäs saitte. Taas.

Kirjoittaja on Keskisuomalaisen toimittaja.

Mitä tunnetta artikkeli sinussa herättää? Ilmaisemalla tunteesi näet toisten reaktiot.