Sitä täydellistä kirjaa etsiessä...

Ala-asteella kilpailin luokkakaverini kanssa aina siitä, kumpi lainasi enemmän kirjoja. Koulun kirjastossahan korttiin lyötiin leima jokaisesta lainatusta kirjasta.

Kukaan ei tietenkään tarkistanut, luinko kirjoja oikeasti. Kaverini tätä vähän epäili, mutta kannoin kirjat kotiin selkä mutkalla, joten tämä ilmeisesti hälvensi epäilyjä.

Oikeasti lukutoukka puri minua vasta teini-ikäisenä. Silloin rakastin kirjaa nimeltä Ruohoa, lunta. Tuntemattoman tekijän kirjoittamassa, päiväkirjamaisessa teoksessa 15-vuotias, kiltti tyttö joutuu huumekierteeseen, prostituoiduksi ja pakkohoitoon.

Onnettomasti loppuva kirja toimi tehokkaasti yläasteikäisten huumevalistuksena, vaikka valistus 1990-luvulla olikin sitä tasoa, että hyppykuppa tarttuu wc-pöntön reunalta.

Mutta oli kirjassa jotain muutakin: Koukuttavaa, kiellettyä ja kipuilevaa herkkyyttä. Luinkin repaleisen kirjan kymmeniä kertoja. Kirjan kansia paikattiin ja liimattiin, sillä kirja oli kirjaston nuorten osaston luetuimpia.

Myöhemmin lukiossa ystäväni tokaisi kerran, kun koulun käytävällä tuijotin tyhjyyteen, että: ”Sulla on samanlainen katse kuin siinä kirjassa”.

Kyse oli kirjasta nimeltä Nancy, jossa Sex Pistols -yhtyeen Sid Viciousin tyttöystävän Nancyn hurjan tarinan kertoo tämän äiti Deborah Spungen. Nancyn tuskaiseen, mutta traagiseen elämään palaan säännöllisin väliajoin. Vaikka tarina on jo tuttu, Nancyn vaikea elämä ja itsetuhoisuus yllättää yhä.

Opiskelujen jälkeen olen lukenut satoja ja taas satoja kirjoja. Kirjaston hyllyjen väliin eksyn toistuvasti, koska etsin täydellistä teosta. Kirjaa, jonka ahmaisee yhdellä haukulla kannesta kanteen.

Jossain vaiheessa keskityin urheilijoista kertoviin elämäkertoihin. Vaikenemisen laki eli omertà tuli tutuksi pyöräilijä Lance Armstrongista kertovassa Voittoja ja valheita -kirjassa. Kirjan ansiosta ylsin ennätyspisteisiin Scrabble-pelissä. Sana oli dopingkohu.

Välillä elämäkertojen kohteiksi vaihtuivat presidentit ja prinsessat.

Sitten tein u-käännöksen ja kahlasin läpi kaikki Torey Haidenin kirjoittamat kirjat. Psykologi ja erityisopettaja on kirjoittanut useita kirjoja henkisesti häiriintyneistä ongelmalapsista, joita hän on opettanut. Haiden luo valikoivasta puhumattomuudesta lukuelämyksiä.

Tällä hetkellä luvussa ovat nuoresta lestadiolaisparista kertova Taivaslaulu sekä hiukan viihteellisempi Ankkain suvun juhlakirja. Jälkimmäisestä opin heti ensimmäiseltä sivulta, että Tupu, Hupu ja Lupu eivät suinkaan ole Akun veljenpoikia. Tästä syytetään käännösvirhettä, sillä keppostelevat kolmoset ovat oikeasti Akun siskon Dellan poikia.

Täydellisen teoksen metsästämisen lomassa voin vielä todeta, että mielestäni kirjoihin pätee sama totuus kuin sanomalehteen: se perinteinen, paperinen, on paras.

Kirjoittaja on Keskisuomalaisen avustaja ja vapaa toimittaja.

Mitä tunnetta artikkeli sinussa herättää? Ilmaisemalla tunteesi näet toisten reaktiot.