Sitten, kun...

Siellä ne kököttävät, ylähyllyllä. Arvokkaina ja ylväinä, mutta samaan aikaan yksinäisinä ja surumielisinä.

Tarkoitan tietysti The Kuohuviinilaseja. Sellaiset löytyvät ymmärtääkseni monesta kotitaloudesta.

Ne eivät oikein ole koriste, sillä lasit nostetaan niin ylös, ettei niitä ylety tiirailemaan.

Vaan vielä vähemmän kyse on käyttöesineestä. Itse olen käyttänyt lasejamme muistaakseni yhden kerran. Tuolloin ystävät kokoontuivat juhlistamaan lapsemme syntymää ja illan humussa puhtaat lasit kävivät vähiin. Niinpä uskalsin olla spontaani ja ottaa The Lasit käyttöön.

Ei olisi pitänyt, torui puoliso. Mitä jos kallisarvoiset lasit menevät rikki iloluontoisten juhlijoiden käsissä?

The Laseihin kiteytyy yksi modernin elämän perusvirheistä – sitkuilu.

Laseja kuvitellaan käytettävän sitten, kun olosuhteet ovat kerrankin kohdallaan. Vaikka lasit ovat liian arvokkaat arkeen ja liian hauraat juhlaan, ei sitkuilija näe tilanteen mahdottomuutta, vaan uskoo naiivisti ”sitten kun”-kuvitelmaansa.

Voisin tietysti naureskella ylimielisesti vaimon arvolaseille, joita ei käytetä koskaan.

Mutta mikäpä minä olen naureskelemaan, meikäläinen se vasta sitkuilija onkin. Olen kaiken huipuksi siirtänyt epämääräiseen ”sitten kun” tulevaisuuteen jotain paljon merkittävämpää kuin muutaman lasin. Olen siirtänyt onnen.

Brittibändi Blur lauloi aikoinaan, kuinka muut ihmiset nauravat, jos tohdit sanoa, että elämän parhaat päivät ovat nyt käsillä. Eihän tämä voi olla parasta, kun on kaikkea arkista aherrustakin.

Välillä tuntuu, kuin olisin ajautunut Blurin lauluun, enkä pääse pois. En suostu hyväksymään, että elämän parhaat hetket olisivat nyt, koska moni asia voisi olla paremminkin.

Tuo paremmuus on kuitenkin loputon limbo, jonne voi ”sitten kun”-hengessä siirtää jatkuvasti lisää vaatimuksia. Kas näin:

Ensin olin köyhä opiskelija. Ajattelin, että olen onnellinen sitten, kun olen säännöllisessä palkkatyössä.

Sitten pääsin säännölliseen palkkatyöhön. Ajattelin, että olen onnellinen sitten, kun pääsen opiskelijakämpästä isompaan asuntoon.

Sitten muutimme isompaan asuntoon. Ajattelin, että olen onnellinen sitten, kun asuntolainasta on edes puolet maksettu.

Järjetöntä, eikö? Lisäksi olen siirtänyt saman kaavan perhe-elämään.

Niin pitkään, kun kärsin lapsettomuudesta, saatoin ajatella, että olen onnellinen, kunhan saan lapsen.

Nyt kun pikkujalat tepsuttelevat ympäri asuntoa, olen ruvennut puolihuolimattomasti siirtämään tätäkin onnellisuutta tulevaisuuteen. Sitten, kun lapsi nukkuu rauhallisemmin tai kun minulla on enemmän vapaa-aikaa... Sitten, kun ihottuma ei vaivaa vauvan ihoa ja se uusi kallis turvaistuinkin on hankittu. Sitten olen onnellinen.

Tiedän, että jatkuva hetkessä eläminen on hippien horinaa. Vastuullisen aikuisen pitääkin suunnitella elämäänsä eteenpäin.

Silti haluaisin oppia kääntämään suunnitteluvaihteen vähän useammin pois päältä ja tarttumaan onnelliseen hetkeen. Kukaan ei tule ilmoittamaan, että nyt on muuten elämä mallillaan. Pitää osata itse pysähtyä.

Tänään siihen on hyvä mahdollisuus. On ensimmäinen isänpäiväni isänä. Tytönpullero kikattelee herkästi, ja hänen hymynsä täyttää sekä huoneen että sydämen.

Hemmetti, jospa sitä ottaisi oikein ne arvolasit ylähyllyltä.

Tai no, ei kai sitä kuohuviiniä sunnuntaina. Ehkä sitten, kun...

Mitä tunnetta artikkeli sinussa herättää? Ilmaisemalla tunteesi näet toisten reaktiot.