Sivistysyliopistosta tulosyliopistoon

Kun aloitin opintoni Jyväskylän yliopistossa vuonna 1980, edellisellä vuosikymmenellä toteutettu ensimmäinen tutkinnonuudistus oli todettu epäonnistuneeksi. Koko 1970-luvun keskenään taistelleet poliittiset opiskelijajärjestöt olivat yhdistäneet voimansa sivistysyliopistoliikkeeksi puolustamaan sivistystä ja vilpitöntä akateemista tutkimusta DDR:stä kopioitua koulutusohjelmajärjestelmää vastaan.

Yritys oli tuomittu epäonnistumaan, mutta tuskin kukaan pystyi tuolloin kuvittelemaan, mitä kaikkea valtionhallinnossa sittemmin keksittäisiin. 80-luvun alusta lähtien yliopistolaitos on ollut jatkuvien uudistusten kourissa. Uudistusvimman tähänastinen huippu saavutettiin viime syksynä, jolloin oli meneillään seitsemän uudistusta yhtä aikaa.

Kaikki nämä uudistukset ankkuroituvat yritysmaailmasta kopioituun tulosajatteluun. Jo vuosia yliopistoja on yritetty johtaa kuin pörssiyhtiöitä. Samalla on tultu kopioineeksi myös yksi markkinakapitalismin keskeisimmistä toimintalogiikoista, jonka mukaan yhden voitto tai tulos on aina jonkun toisen tappio.

Kansallisessa vertailussa Jyväskylän yliopisto on yksi tuloksellisimmista yliopistoista Suomessa. Myös oma laitokseni, yhteiskuntatieteiden ja filosofian laitos, tekee erinomaista tulosta. Miten tämä näkyy käytännössä?

Tutkintojen määrä vastaa tavoitteita tai ylittää ne. Suoritettujen opintopisteiden määrä ylittää selvästi valtakunnallisen keskiarvon. Myös tutkimuksessa "suoritteiden" määrä on erinomainen. Rahaa tulee erilaisiin kehittämishankkeisiin ja uusiin avauksiin enemmän kuin kukaan jaksaa keksiä.

Ahkeria ja tunnollisia me olemmekin. Työtä tehdään sekä työpaikalla että kotona ympäri vuorokauden ja kaikkina viikonpäivinä. Menipä Mattilanniemeen sitten lauantai-iltana tai sunnuntaiaamuna, siellä on aina myös muita. Sähköpostien lähetysajoista näkee, että ihmiset seuraavat postiaan myös jouluna ja juhannuksena.

Samaan aikaan sairauslomapäivien ja tehtyjen työtuntien määrä kasvaa räjähdysmäisesti. Tästä kolikon kääntöpuolesta ei vain ole tilastoja eikä sitä tarvitse missään yhteydessä suhteuttaa tulokseen. Uusi palkkausjärjestelmä ei myöskään tunne käsitettä ylityötunnit. Niitä harvoja, jotka rohkenevat esittää epäilyjä tilanteen mielekkyydestä ja ehdottaa tahdin hidastamista, syytetään muutosvastarinnasta.

Tulosideologiasta huolimatta erinomainen tulos ei näy laitosten ja oppiaineiden perusrahoituksessa. Yhä pienempi henkilökunta repii selkänahastaan yhä parempaa tulosta ilman että siitä palkittaisiin millään tavoin. Mistä tässä kaikessa on kysymys? Kysymys on siitä, että yliopistolaitos on omaksunut toimintalogiikan, joka ei sille sovellu. Valtionhallinnossa ei ole ymmärretty, että instituutioon, jonka tehtävä on harjoittaa tutkimusta ja tarjota korkeinta opetusta, ei voi soveltaa samoja periaatteita kuin markkinoilla keskenään kilpaileviin yrityksiin. Kasvatuksen, sivistyksen ja tutkimuksen laatu ja merkitys eivät ole mitattavissa määrällisinä suoritteina.

Kuitenkin myös tutkimusta mitataan määrällisesti. Ollaan tultu tilanteeseen, jossa kukaan ei ole kiinnostunut tutkimuksen sisällöstä tai merkityksestä kunhan sitä vain tulee mahdollisimman paljon.

Uusi yliopistolaki lisää yliopistojen autonomiaa suhteessa valtioon, mutta samalla ulkopuolisten rahoittajien valta yliopistoissa kasvaa. Uusi laki edellyttää, että sponsoreita hankitaan ja että heidät otetaan mukaan yliopiston päättäviin elimiin.

Kuka tästä kaikesta hyötyy ja kuka kärsii? Virallinen oletus on, että tuloksellisesta kilpailuyliopistosta hyötyy koko kansakunta toimivan ja kansainvälisesti kilpailukykyisen kansantalouden muodossa. Uuden yliopiston on määrä kasvattaa entistä parempia osaajia alalle kuin alalle.

Se mikä kärsii, on kansakunnan eliitin sivistystaso. Yliopistokoulutus on kaikesta pohjoismaisesta mahdollisuuksien tasa-arvosta huolimatta eliittikoulutusta. Sivistystason romahtamisen myötä romahtaa myös arvostelukyky ja rohkeus puuttua kriittisesti siihen, mitä maailmassa tapahtuu. Poliittisesti korrekti ajattelu ja käytös on korotettu arvoon arvaamattomaan.

Uuden autonomisen yliopiston on määrä ja pakko palvella ennen kaikkea elinkeinoelämän ja yritysmaailman tarpeita. Ne yliopistot, jotka eivät tähän pysty, lakkautetaan tai näivetetään rahanpuutteeseen. Solidaarisuuden, yhdessä jakamisen, välittämisen, arvostelukyvyn ja kriittisen toiminnan kaltaisilla inhimillisillä arvoilla ja kyvyillä ei ole mitään väliä.

Niin opiskelijoista, opettajista kuin tutkijoistakin on tehty tulosyksikköjä, joiden ensisijainen tehtävä on edistää kansallista kilpailukykyä.

Kirjoittaja on valtio-opin määräaikainen professori Jyväskylän yliopistossa. Teksti on osa kirjoitussarjaa, jossa Jyväskylän yliopiston eri tiedekuntien edustajat käsittelevät yliopiston nykytilaa.