Sivun avaaminen epäonnistui, palvelinta ei löydy

Luin uutisen, jonka mukaan junassa ei kohta enää pääse Youtubeen. On varmasti olemassa ihmisiä, joille tämä on huono uutinen. Joitakuita ärsyttää, ettei muutaman tunnin aikana voi katsella nettivideoita.

Sitä on vaikea ymmärtää.

Toisaalta ymmärrän hyvin kaiken taustalla muhivan turhautumisen siitä, etten saa nyt heti sitä jotakin, mitä haluan (minulle se ei vain yleensä ole Youtube-video). Olen esimerkiksi lykännyt kahden taideteoksen ostamista taidelainaamosta, ja nyt huomaan empineeni niin pitkään, ettei kumpaakaan teosta enää lainaamossa ole. Arvatkaapa, alkoiko sisäinen kolmivuotiaani heti potkia seinää ja mököttää alahuuli lerpallaan: ”Mutta kun minä haluan sen! Nyt heti!”

Voimme yhä vähemmän vaikuttaa siihen, mitä meillä on. Jos kaikki blogitekstini katoavat jonakin päivänä palveluntarjoajan palvelimelta, en voi sille mitään. Ja sen jälkeen kun tietokoneeni latasi eilen päivityksiä, en ole enää osannut kuunnella musiikkia ohjelmalla, jota olen käyttänyt vuosia. Puhelimeni meni sellaiseen tilttiin, ettei se reagoinut enää edes virtanappiin. Soita siinä sitten.

Hallinnan tunne katoaa. Ja kun maailma näyttää hallitsemattomalta, turhautuminen vaanii jokaisen nurkan takana. Turhaudun, jos en pääse lukemaan sähköpostiani, joka ikään kuin on minun vaikken sitä omistakaan. Turhaudun, jos bussi ei tule pysäkille aikataulun ilmoittamaan aikaan, tai kun taiteilijan teos ei ole enää myynnissä, enkä voi saada sitä itselleni mitään nappia painamalla.

Mitä enemmän vaihtoehtoja on, sitä onnettomammiksi ihmiset kuulemma tulevat. Kun kaupassa ei enää ole maitoa ja piimää vaan viittäkymmentä erilaista maitoa ja kolmeakymmentä piimää, onnellisuus ei lisäänny vaan epätietoisuus ja turhautuminen kasvavat.

Joudumme koko valveillaoloaikamme tekemään valintoja yhdentekevissäkin asioissa. Juonko aamulla maustamatonta vihreää teetä vai sittenkin vadelman-, bergamotin- tai jasmiininmakuista?

Kun kaikki menee mahdottomaksi, haluan jotakin pysyvää. Taideteokset kotini seinillä ovat samoja vuodesta toiseen. Lempimusiikkini on paljolti samaa kuin viisitoistavuotiaana. Onneksi museotkin muuttavat ani harvoin, ja niiden kotoisille käytäville voi mennä pakoon rajatonta maailmaa.

Niinpä voi oikeasti olla aika kamalaa, jos ei pääse halutessaan Youtubeen. Toisille kun se tuttu ja pysyvä, kaiken kiinnostavan tallentava museo on Youtube.

Vieroitusoireisiin minulla on antaa yksi vinkki: meillä vanhanaikaisilla ihmisillä on yleensä junassa mukana kirja. Paperin kosketus kuin iho, sanat kuin ystävän ääni.

Mitä tunnetta artikkeli sinussa herättää? Ilmaisemalla tunteesi näet toisten reaktiot.