Sodan makaaberi viehätys

Ensituntumani sodan raadollisuuteen kuusivuotiaana oli kivulias. Kesken talvisotaleikin alkoi pissattaa vietävästi. Laitoin 25 asteen pakkasessa tumput ja muovikiväärin kainaloihin ja ryhdyin hamuamaan pikku lugeriani. Housun narut olivat umparissa, eikä mennyt kullin luikaustakaan, kun suomalaissoturin paras ystävä, pakkanen, teki tepposet. Sormet jäätyivät tunnottomaksi ja ryssiä kylmästi niittävä korpisoturi pillahti lohduttomaan itkuun. Lähdin leikkikentältä kahlaamaan umpista kohti kotia. Tumput tipahtivat toisesta kainalosta puolimatkassa, mutta aseen pidin tiukasti mukanani.

Pihassa otteeni herpaantui ja pyssy tipahti. Itkin ja potkin kuolonkankeuttani ulko-oveen, kunnes äiti tajusi kituvan poikansa palaavan rintamalta. Takaiskut eivät olleet ohi. Sota vaatii uhrinsa.

Rauhoituttuani äiti lähti kiireellä kauppaan. Vannotin äitiä poimimaan rynkkyni talteen, mutta hän peruutti autotallista julmasti ruskealla Corolla-tankillaan pyssyni tuhannen plastiikin päreiksi. Uutta kivääriä en saanut, sillä tätini mielestä sotaleikit eivät sopineet lapsille. Kompensaationa sain valita kaupasta aseettoman lelun. Valitsin onkivavan. Seuraavan kesän taistelin jänkillä saksalaisia ja sääskiä vastaan teleskooppivavallani.

Aivojen normaalista kehityksestä seuraa vastenmielisyys tappamista kohtaan. Jossain teini-iän vaiheilla Tuntematon sotilas muuttuu mahtavasta tapporomaanista ja -filmistä sodan nurjan puolen kuvaukseksi. Ihmisistä vain promille on syntynyt tappajiksi, sillä heiltä puuttuu aivoista empatiakoneisto. Armeijassa tunnisti helposti nuo tunteettomat sielut, jotka sota-aikana olisivat olleet tehokkaimpia armeijan oppien toteuttajia. Viime sotiin joutuneista suomalaismiehistä 99 prosenttia ei pitänyt tappamisesta. Siksi monen veteraanin unet ovat yhä rauhattomat.

"Voi, voi! Kyllä sota on hirveää!", valitti suomalaistaistelija Torniossa lokakuussa 1944, kun saksalaisten jättämiä konjakkipulloja rikottiin talkoilla Suomen armeijan taistelukyvyn säilyttämiseksi. Pohjoismaiselle nykyihmiselle hirveä sota-aika ja hirveät sodat ovat kaukana. Silti sodan makaaberi viehätys on loputon. Valtaosalle riittävät sotaelokuvat, -dokumentit, -kirjat ja -pelit, mutta adrenaliininarkit lähtevät haistamaan sotatantereille kalman tuoksua. Sodan irvokas estetiikka kiteytyy tanskalaisdokumentti Armadillossa (2010), jossa kuusi tuntia miinaan osuneiden tanskalaistovereidensa ruumiin kappaleita kerännyt sotilas toteaa: "On vain pakko nauraa, koska kaikki on niin käsittämätöntä."

Suhteeni sotaan on kivulias. Hyvän matkaa 2000-lukua kiersin sotahistorialliset tutkimukset kaukaa ja hyväksyin vain Veteen piirretyn viivan (1998) sodan mielettömyyden kuvauksena. Lopulta käräytin itseni katsomasta joka ilta History Channelin sotadokumentteja ja siirtelemästä kippoja kahvipöydässä osoittaakseni Saksan taktisia virheitä itärintamalla. Meitä salaa sodista kiinnostuneita rauhanmiehiä on Suomessa kuudes kolonna.

Kirjoittaja on vapaa tutkija ja Keskisuomalaisen avustaja

Mitä tunnetta artikkeli sinussa herättää? Ilmaisemalla tunteesi näet toisten reaktiot.