Sohvaperunat paljasti sisäisen tavikseni

Viikko sitten nähtiin jo esimakua. Tai oikeastaan jälkimakua, kun Sohvaperunoista näytettiin edellisen tuotantokauden parhaat palat. Huomenna päästään taas uusien jaksojen kimppuun. Viritän sen vuoksi raivokkaan jutipumpputuuletuksen.

Mutta en ymmärrä alkuunkaan omaa sohvaperunafanitustani. Kaksi vuosikymmentä julkisessa ammatissa ovat tehneet minusta (jossain määrin) ylimielisen kusipään ja sen vuoksi kammoan esimerkiksi kaikenlaisia ”tavisruuhkia” yli kaiken. Citymarketiin meno perjantaina kello 16.31 on käsitykseni maanpäällisestä helvetistä. Niin myös kauppakeskukset joulun alla tahi muina vilkkaina aikoina.

Liikenneruuhkia pinnani ei kestä lainkaan. Kapakassa viihdyn paremmin sunnuntaina kuin lauantaina, vaikka kävelen sinne jonon ohi myös pikkujouluaikaan sekä uutenavuotena ja vappuna.

Itse asiassa ihan kaikenlainen jonottaminen saa vereni kiehumaan. Kun on oppinut kävelemään vaikkapa jäähalliin näppärästi mediaovesta, niin sitä luulee, että minun ei pitäisi jonottaman missään muuallakaan.

Silti katson aivan hiessä taviksia katsomassa televisiota ja olen aivan rikki, kun tuotantokausi päättyy. Muuten en piittaa lainkaan tosi-tv:sta, paitsi Huutokauppakeisarista. (Niin, tavisosastoa sekin.)

En tiedä, kuinka paljon Sohvaperunoita on käsikirjoitettu. Pelkään, että jonkin verran, mutta en halua ajatella sitä. Sellainenkin ajatus hiipii mieleen, että ovatko suurta suosiota ja katsojamäärää nauttivat perunat enää taviksia ensinkään?

Ja kun minä heitä niin vahvasti fanitan, niin onko minusta tullut tavis?