Sopiva elokuva aurinkorannalle

Vierailin tovi sitten Dubaissa. Kaupungissa vietettiin filmifestivaaleja, jonka tuoksinassa osa leffoista näytettiin drive in movies –tyyliin ulkosalla. Autojen sijaan penkkeinä tosin toimivat säkkituolit ja perinteisen asfalttikentän sijaan filmi pyöri meren rannalla. Vain kivenheiton päässä Persianlahdesta. Ohjelmassa oli tuoreita komedioita, joku vähän vanhempi draama ja vuonna 1975 kuvattu Jaws eli Tappajahai.

Matkakumppanieni mielestä ajatus oli hauska. Minusta kaikkea muuta kuin hauska. Pikkuisen hai-kammoisena filmi tuntui leppoisaan rantaidylliin sijoitettuna miltei groteskilta. Olenhan joskus pelännyt veden uumeniin kätkeytyviä eväkkäitä jopa uimahallissa. Kerran myös kylpyammeessa, mutta ei siitä sen enempää.

Syytän traumoistani yksinomaan isoveljeäni, joka julkesi ripustaa Tappajahai-julisteen huoneen oveensa. Siinä se väijyi aina kun menin vessaan. Ja siis myös sinne kylpyammeeseen…

Mutta siis. Vilkaisin pikkuisen kyseistä leffaa ja se onnistui yhä kaikkien näiden vuosien jälkeen nostamaan kylmän hien pintaani. Ihan yhtä säikyksi en mennyt kuin pikkutyttönä, mutta sanottakoon, että muistin taas syyn siihen, miksi sukellan aina silmät auki. Uimahallissakin.

Käydessäni läpi myöhemmin julkaistuja Tappajahai-leffoja ymmärsin mielikuvitukseni toimineen melkoisesti niiden erikoistehosteiden eduksi. Muistoissani hain hyökkäykset olivat lähes luontodokumenttien kaltaista todellisuuden tallentamista. Näin aikuisen silmillä katsottuna ne näyttivät pikemminkin huvittavalta nukkehain vilahtelulta.

Tämä ei kuitenkaan muuta sitä faktaa, että Tappajahai-elokuvien julisteet, jossa kussakin esiintyy lähes identtisessä asennossa sama terävähampainen valkohai, ovat ehkä vaikuttavinta elokuvamainontaa johon olen koskaan törmännyt. Ja johon en olisi halunnut törmätä. En ainakaan 2-vuotiaana.

Mitä tunnetta artikkeli sinussa herättää? Ilmaisemalla tunteesi näet toisten reaktiot.