Sopivan hämärä vihollinen

Läntinen maailma on kuluvan viikon elänyt terrori-iskujen pelossa. Britannia ja Ranska ovat reagoineet näkyvimmin Yhdysvaltain antamaan terrorivaroitukseen, jonka keskiössä näyttäisi olevan Saksa. Ruotsi on antanut kansalaisilleen matkustusvaroituksen. Suomessa on tyydytty tarkkailemaan tilannetta.

Jotain ikävää siis pelätään. Kyynikko voi sanoa, että terrorismi on vallanpitäjille "hyvä vihollinen", epämääräinen uhka, jolla voi aina, perusteettomastikin, ostaa omien toimien oikeutusta ja kansalaisten luottamusta. Sopivasti masinoidulla terrorismiuhalla voi vaikuttaa poliittisiin suhdanteisiin, esimerkiksi Yhdysvaltain välivaalien asetelmiin. Toisaalta, jos pelot ja uhat vaikuttavat poliittiseen päätöksentekoon, terroristit ovat saavuttaneet tavoitteensa, joskus siis tekemättä mitään.

Jo alkuasetelma paljastaa yhden keskeisen puolen terrorismista: sen elinehto on julkisuus. Valitettavasti terroriteot ovat niin myyvää julkisuutta, että puheille median ja terrorismin symbioosista on perusteita.

KÄSITTEENÄ terrorismi on niin monitahoinen, että esimerkiksi YK ei ole koskaan pystynyt sitä määrittelemään. Vanha totuus on, että "yhden terroristi on toisen vapaustaistelija". Nämäkin käsitteet menevät ristiin, sillä ne määritellään eri tavoin, terroristi likaisten menetelmiensä ja vapaustaistelija ylevän päämääränsä mukaan. Nämä puolet voivat myös sekoittua, jolloin määrittelijästä riippuu, kumpaa puolta hän painottaa enemmän. Esimerkiksi Suomessa ei ole sovinnaista laskea Eugen Schaumania terroristiksi kuten monia muita salamurhaajia.

Suomen ulkoministeriön global.finland -sivujen kouluille tarkoitetussa aineistossa terrorismin määrittely aloitetaan toteamalla suorasukaisesti, että "terrorismi on mielletty uudeksi sodankäynnin muodoksi", mutta asia ei ole näin yksinkertainen.

TERRORISMI ei ole mikään "ismi", siis ideologinen, yhteiskunnallinen käsite, vaan vain yksi väkivallan harjoittamisen menetelmä. Jos sanotaan, että terrorismi on terroristien harjoittamaa toimintaa, se on vain kehäpäätelmä.

Terrorismia on yritetty luokitella myös motiiviensa mukaan muun muassa nationalistisiin, separatistisiin, uskonnollisiin tai vallankumouksellisiin suuntauksiinsa, mutta itse ilmiöstä erottelut eivät sano paljoakaan. Yksi muita hedelmällisempi johtolanka voi lopulta olla ulkoministeriön sivujen viittaus sodankäyntiin.

Valtioille on tunnusomaista väkivallan, myös tappavan väkivallan käytön laillistettu monopoli. Siihen turvautumista kutsutaan sotimiseksi. Kun valtiottomat ryhmät pyrkivät samaan, se on terrorismia.

Tämäkin tulkinta jättää auki kysymyksen valtioterrorismista, jossa laittomuuksien takana on valtio eri elimineen. Moni voi oikeutetusti pitää vaikkapa suurkaupunkien tuhopommituksia toisessa maailmansodassa terrorismina, mutta todistelu on usein vaikeaa, sillä olemassaolon taistelussaan vahvempina selvinneillä valtiokoneistoilla on totuuden monopoli ja etuoikeus "voittajien historiaan".

Kirjoittaja on Keskisuomalaisen pääkirjoitustoimittaja.