Steven Spielberg ja todellisuuden lumo

Mikä tekee elokuvasta todellisen? Mihin elokuvallinen realismi perustuu?

Steven Spielbergin Lincoln (2012) on viimeinen jatke ohjaajalle tyypillisten historiallisten draamojen sarjassa, jonka aiempiin osiin kuuluvat elokuvat kuten holokaustia käsitellyt Schindlerin lista (1993), orjakapinaa kuvannut Amistad (1997), Normandian maihinnousuun liittynyt Pelastakaa sotamies Ryan (1998) ja vuoden 1972 olympialaisten yllättäviä tapahtumia kuvannut München (2005).

Spielberg kurkottaa menneeseen ja elokuvat ovat tunnettuja todentuntuisuudestaan. Jopa hänen science fiction -teoksensa, kuten esimerkiksi Jurassic Park (1993) tai Minority Report (2002), esittävät meille maailmoja, joiden todellisuusvaikutelma on paikoin hätkähdyttävä ja omalla tasollaan vakuuttavasti luotu. Spielberg pyrkii tarinoidensa realistiseen esittämiseen.

Elokuvilla on oma tapansa esittää historiallisia todellisuuksia, näkymiä, jotka nousevat elokuvan luomasta audiovisuaalisesta kokonaisuudesta, jota on joskus vaikea kuvailla pelkin sanoin. Valkokankaalla tapahtuu monia asioita samanaikaisesti: kuvat, äänet, henkilöhahmot ja puhuttu kieli välittävät informaatiota ja viittaavat elokuvallisin keinoin rakennettuihin merkityksiin.

Spielberg hyödyntää elokuvallisia tekniikoita, äärimmäisiä kuvakulmia, lähikuvia ja ekspressionistista valaistusta. Hän luo kuvia, jotka eivät vastaa meidän luonnollisia havaintojamme, mutta tuntuvat silti todellisilta. Ne kiinnittävät meidät kuvattuun todellisuuteen.

Vaikka tiedämme, että tuo kuvattu maailma on epätodellinen, ja se saattaa myös näyttää siltä, tunnemme sen silti todelliseksi. Emotionaaliset reaktiomme vahvistavat tämän, kun koemme voimakkaita tunteita meille välitettyjen kuvien ja äänten edessä.

Schindlerin listan mustavalkoiset kuvat ja Pelastakaa sotamies Ryanin toisen maailmansodan veteraaneille stressiä aiheuttaneet visiot välittävät tunnekokemuksia, joihin liittyy ”dokumentaarisia” ulottuvuuksia. Elokuvalliset tehokeinot auttavat meitä uskomaan niihin, sillä ne lisäävät kuvien emotionaalista voimaa.

Elokuva mahdollistaa katsojan psykologisen kiinnittämisen tekijöiden luomaan historialliseen todellisuuteen tarjoamalla meille ikään kuin ikkunan menneisyyteen. Kyse on palapelistä, elokuvan mahdollisuudesta henkilökohtaisen kokemuksen välittäjänä.

Illuusio kuvatusta realismista ei olisi mahdollista ilman elokuvallisia tekniikoita. Juuri tässä on Spielbergin kuvaaman elokuvallisen todellisuuden ydin: katsojan täytyy uskoa näkemäänsä ja hetkittäin myös samastua kuvattuihin visioihin.

Realismin ote rakentuu tarkkaan harkituista yksityiskohdista. Kyseinen ajatus pakottaa miettimään omaa suhdettamme historiaan ja kuvattuihin inhimillisiin kokemuksiin.

Spielbergin kuvaama ja Daniel Day-Lewisin hienovireisesti tulkitsema Abraham Lincoln tuntuu muuttuvan lihaksi ja vereksi edessämme, vaikka onkin vain projektorilla kankaalle heijastettu hahmo.

Mitä tunnetta artikkeli sinussa herättää? Ilmaisemalla tunteesi näet toisten reaktiot.