”Sulla on melonipää!”

”Isopää, melonipää!”

Terkkuja vaan Koulunmäen ala-asteen pojat vuosimallia 1973, en ole unohtanut enkä unohda. Te muutamat huutelijat saitte aikaan sen, että en oikein kehtaa sovittaa hattuja. Minua pelottaa, ettei yksikään niistä mahdu valtavaan kuuppaani.

Ylioppilaslakeissa koot onneksi riittivät, koska niitä ei ollut sukupuolimerkitty. En joutunut edes valitsemaan suurinta mallia.

Te saitte aikaan sen, että edelleen sanapari iso pää osuu minussa johonkin kohtaan, jota ei edes aika ole parantanut. Kun joku sanoo, että hänellä on pieni pää, pelkään, että hän haluaa vain huomauttaa, että minun on iso.

Eihän siinä paljon järkeä ole, mutta tunteet eivät järkeä muista. Pääkommenttien osalta minussa asuu edelleen peruskoululainen Ira.

Jouduin tätä kolumnia varten tosissani miettimään, keksinkö varsin iloluontoisena ihmisenä päästäni mitään hauskaa tai edes semihauskaa sanottavaa. Keksin: isolla päällä saa nepattua näppärästi kaverin nenän murskaksi.

Eivät pojat ehkä tahtoneet loukata. Loukkasivat silti.

”Sinä se vain turpoat. Älä ota enää kakkua. Kauheaa, kun olet lihava. Näytät ihan sialta.”

Terkkuja vain sukulaismiehet, kumminkaimat ja muut. En ole unohtanut enkä unohda.

Te saitte minulta ilmat pihalle silloin, kun olin 15–25-vuotias ja muutaman kerran sen jälkeenkin. Vei vuosia ennen kuin opin vastaamaan samalla mitalla.

Se vaati harjoittelua. Aina ennen juhlia seisoin peilin edessä ja kävin ääneen läpi, mitä sanon, jos tilanne tulee. Aloin tokaista vastapalloon: ”Voipi olla, että olen lihonut, mutta sinä olet ihan yhtä tyhmä kuin aina ennenkin.”

Hiljenivät. Harjoittelen muuten edelleen peilin edessä ennen juhlia – varmuuden vuoksi.

On ihan eri asia kohdata ulkonäköön kohdistuvat kommentit lapsena ja aikuisena. Olisin lapsena varmasti mennyt päänpienennysleikkaukseen, jos sellainen olisi ollut tarjolla. En kehdannut kotona edes kertoa ilkeilystä.

Jos alan lähiaikoina laihduttaa, teen sen siksi, että haluan. Siihen eivät muiden kommentit juurikaan vaikuta.

En ole vieläkään käynyt immuuniksi satunnaisille ulkonäköön kohdistuville päänaukomisille ja ajattelemattomuuksille, mutta aikuisella minulla järki ja tunteet pystyvät keskustelemaan keskenään.

Aikuisen ihmisen keinovalikoima on huomattavasti laajempi kuin lapsen. Aikuinen voi ymmärtää, kun lapsi lähinnä tuntee.

Minä en ollut koulukiusattu, vaikka sain osani nimittelystä. Se vähäkin jätti jälkensä. En siis uskalla edes arvata, mitä ne enemmän kiusatut ovat joutuneet käymään läpi.

Mannerheimin Lastensuojeluliiton verkkosivuilta selviää, että tutkimusten mukaan Suomen peruskouluissa kiusataan toistuvasti jopa yhtä lasta kymmenestä. Jos luokassa on 20 lasta, arviolta yksi tai kaksi lasta joutuu kiusatuksi.

Lisäksi kouluissa on lukuisia oppilaita, jotka joko itse kiusaavat, seuraavat kiusaamista sivusta tai pelkäävät tulevansa kiusatuiksi. Jo pelko kiusatuksi tulemisesta voi heikentää oppilaiden viihtymistä koulussa.

Nyt joululomalla on aikaa puhua lasten kanssa näistäkin asioista. Puhukaa!

Mitä tunnetta artikkeli sinussa herättää? Ilmaisemalla tunteesi näet toisten reaktiot.