Suomalaisen politiikan perikato

Historiantutkijan on vaarallista väittää, että eletään ennennäkemättömän huonoja aikoja. Väitän kuitenkin, että eduskuntamme nauttii surkeinta kansalaisluottamusta sitten sisällissodan.

Suomen eduskunnan historia 1-12 maksoi kolmisen miljoonaa. Tiiviimmällä ja halvemmallakin olisi päässyt. Maailmansotien väli oli yhtä hallituskriisiä, sota-aikana pieni kabinetti syrjäytti eduskunnan päätöksenteossa ja johtajavaltaisuutta jatkoivat ansiokkaasti presidentit Paasikivi, Kekkonen ja Koivisto. Viimein presidentin valtaa kavennettiin ja Suomen piti siirtyä parlamentarismiin. Keskustelevan eduskunnan sijaan saimme Kekkos-syndroomaan sairastuneet pääministerit, jotka haluavat kerta toisensa jälkeen pääministeriksi pääministerin paikalle.

Suomalaispoliitikot eivät ennenkään olleet puhtoisia poikia. Eturiviin etenivät härskit pelurit. Se mikä menneet suuruudet erottaa edukseen nykypoliitikkojen valtavirrasta on aatteellisuus. Jopa suuryritysten johtajilla oli isänmaallisia tavoitteita ja he pelasivat yhteen poliitikkojen kanssa. Nyt talouselämän aate on raha ja politiikan (raha)valta.

Politiikkaa tarvitaan vapaan talouden vastapainona. Kun hallitus ja puoli eduskuntaa kurtiseeraa talouselämää tukiaisten toivossa, ei markkinatalouden säätelystä kannata höpistä. Politiikan ja talouden liitosta on tullut demokratian degeneroiva ristisiitos.

"Emme ole tehneet mitään laitonta", vaalirahakerjäläispapukaijat visertävät. Onko kansanedustajan paras ominaisuus todellakin se, ettei hän ole tehnyt laittomuuksia?

Lakien säätelijät eivät erota laillista oikeudenmukaisesta. Veronkierto ei muuksi muutu, vaikka perustaisi naurettavan yhdistyksen ja järjestäisi yritysseminaareja törkyhintaan. Puliveivaus käytetään oman liksan varmistamiseen.

Kansalaisten luottamus on palautettavissa vain, jos kansanedustajat kiireesti lopettavat järjestäytyneen korruptionsa. Porsastelijat tukkikoot ensitilassa porsaanreiän, jossa pienellä pätkätyöllä saa mojovat eläke-edut.

Vaalirahakohun jälkeinen pöydän puhdistaminen kävisi yksinkertaisesti.

Hallitus eroaisi, eduskunta hajotettaisiin ja järjestettäisiin uudet vaalit. Siinä se suuri vitsi piileekin. Pääministeri Matti Julius Caesarin tulisi ehdottaa eduskunnan hajottamista.

Lisäksi uusissa vaaleissa raharikkaat mälläisivät vain entistä pahemmin ja äänestäjät turhautuisivat yhä enemmän.

Maksetut kansanedustajat vääristävät vapaata kilpailua demokratiassa ja vievät mahdollisuuden kansan parista tulevilta riippumattomilta kansan edustajilta, jotka edustaisivat pari kautta ja ennen turmeltumistaan palaisivat vähin äänin sorviensa ääriin.

Olen pitänyt presidenttiä parlamentarismissa turhana instituutiona. Mutta tarvitaanko kansalaisten suoraan valitsemaa presidenttiä sittenkin suojelemaan kansalaisia kansanedustajilta?

Kirjoittaja on Suomen poliittisen historian tutkija ja Keskisuomalaisen avustaja.

Mitä tunnetta artikkeli sinussa herättää? Ilmaisemalla tunteesi näet toisten reaktiot.