Suomettumisesta ei ole päästy vieläkään

”Sä olet Petteri hyvin suomettunut, kun et anna keskustella asiasta, joka on aivan ilmeinen.” Näin totesi Antti Rinne Petteri Orvolle Helsingin Sanomien vaalitentissä 9. huhtikuuta.

”Molemmilla puolilla istuu suomettuneita tyyppejä”, Rinne jatkoi hetken kuluttua viitaten Orpoon ja Juha Sipilään. ”Tiedätkö sä, mitä suomettuminen tarkoittaa?” kysyi puolestaan Orpo Rinteeltä. Vastaus oli: ”Hyvin tarkkaan, tiedätkö sä?”

Rinne viittasi suomettumisella tilanteeseen, jossa jostakin asiasta eli tällä kertaa Yhdysvaltain presidentistä Donald Trumpista sekä hänen arvaamattomuudestaan ja sen vaikutuksesta kansainväliseen politiikkaan ei oikein ole lupa keskustella. Sipilä olikin maininnut, että ”meidän ei itse pitäisi sanoa” sellaista, mikä kaventaa Suomen liikkuma-alaa ulko- ja turvallisuuspolitiikassa.

Itsesensuuri on olennainen osa sitä toimintakulttuuria, johon aiemmin on viitattu suomettumisena. Yleiskieltä kuvaavassa sanakirjassa suomettua-verbin sanotaan kuuluvan politiikan kieleen ja se määritellään näin: ”(ilmaus jolla vihjattiin Suomen joutuneen liikaa riippuvaiseksi Neuvostoliitosta:) taipua (Suomen tavoin) myötäilemään Neuvostoliiton politiikkaa itsemääräämisoikeudesta tinkien”. On arvioitu, että suomettuminen-sanan keksi vastineeksi saksan Finnlandisierung-sanalle Matti Kuusi.

Tutkija Matti Pesu kertoo The Ulkopolitist -verkkojulkaisussa 2017, että suomettuminen-termiä on käytetty historian saatossa ainakin kolmella tavalla. Ensinnäkin sillä voidaan viitata politiikkaan, ”jossa pieni maa vapaaehtoisesti mukautuu suurvallan intresseihin”. Toiseksi suomettumisella viitataan ”kaukosäädinmalliin” eli tilanteeseen, jossa iso maa käyttää valtaansa pieneen. Kolmannen tulkinnan mukaan suomettuminen oli 1970-luvulla ”kukoistanut poliittinen kulttuuri”, johon kuului muun muassa media- ja kustannuskentän itsesensuuri.

Maailmalla suomettumista (Finnlandisierung, finlandisation) on käytetty eri tilanteissa 1960-luvulta alkaen. ”Kansainvälisen politiikan käsitteistöstä se tuskin katoaa mihinkään”, arvioi Pesu. Suomen nykyisen ulkopolitiikan tilanteessa suomettumisella on hänen mielestään ”hyvin vähän, jos ollenkaan käyttöarvoa”.

Aika ajoin suomettuminen kotoisiin keskusteluihimme kuitenkin yhä putkahtaa. Sanaa on pidetty pilkkakirveenä, jolla on tarkoitus leimata poliittinen vastustaja tavalla tai toisella epäilyttäväksi. Sanan käyttöä pidetään suorastaan mauttomana.

Aina voidaan toki miettiä myös sitä, onko mahdollista, että vahvaa historiallista viestiä kantavien sanojen käyttötavat ja merkitykset ajan kuluessa muuttuvat. Voiko suomettumisen merkitystaakka koskaan keventyä?

Kirjoittaja on suomen kielen dosentti ja tietokirjailija.

Tämä sisältö on vain tilaajille.

Tilaa Keskisuomalainen VerkkoPlus 1 kk / 9,90 €

Tilaa tästä!

Jos olet jo tilaaja, .