Supernaiset kelpaavat hyvin metsäkansalle

Emme me suomalaiset sittenkään taideta olla ihan pahinta mahdollista metsäkansaa, jonka silmissä hyvää ovat vain miesten paini, mustikat ja keihäänheitto.

Viime päivinä on ollut ilahduttavaa huomata, että suomalaisten asenteet voivat muuttua. Ja voi hyvänen aika, ne voivat muuttua jopa parempaan suuntaan.

Mietitäänpä. Jos esimerkiksi 20 vuotta sitten Suomen parhaat olympiaurheilijat olisivat olleet naisnyrkkeilijä, naispainija ja naistaekwondoka, olisi kansa ulvonut ja ihmetellyt, miksi naiset moisia lajeja edes harrastavat. Hirveä haloohan siitä olisi syntynyt, aivan varmasti.

Kaiken maailman (mies)fossiilit olisivat kilvan keksineet syitä, miksi kyseisten lajien edustajat eivät ole huippu-urheilijoita. Taso on huono, noilla naisilla kävi älytön tuuri ja tuomarit tekivät hölmöissä arvostelulajeissa vääriä ratkaisuja, ahdaskatseiset panettelijat toteaisivat.

Hyvä on, kaikki edellinen on vahvasti karrikoitua, mutta siinä on totuuden siemen ja vähän enemmänkin.

Vuonna 2016 metsäkansa on jo valmiina vastaanottamaan kamppailu-urheilussa kilpailevan naisen. Olympialaisten aikaan kyse on osin siitä, että suomalaiset hullaantuvat menestyksestä, mutta siitä huolimatta Mira Potkosen, Petra Ollin ja Suvi Mikkosen kohdalla on päästy eroon pahimmista epäluuloista.

Oli jotenkin mahtava seurata totuutta julistavan sosiaalisen median reaktioita, kun Potkonen varmisti mitalin. Potkonen oli kaikkien urheiluihmisten sankari, joka suorituksellaan pelasti Rion kisat. Hän antoi myös lisää virtaa niille suomalaisurheilijoille, jotka vielä odottavat suoritusvuoroaan. Potkosella oli yhtäkkiä valtava määrä ihailijoita.

Soraääniä ei kuulunut. Ei edes sitä, että taso on kehno, vaikka se laajuusmittarilla on selvä faktakin. Naisnyrkkeily on nuori ja tietyllä tavalla raaka laji, joten totta kai huippuja on paljon vähemmän kuin esimerkiksi 100 metrin juoksussa. Suomalainen ymmärsi, että lajin kärki on jo nyt terävä.

Kiitos siitä Suomi.

Potkonen, Olli ja Mikkonen edustavat uutta mitään pelkäämätöntä sukupolvea. Pelottomat urheilijat eivät edes näe ennen ottelua sitä mahdollisuutta, että he poistuvat areenalta häviäjinä. Tällöin he eivät hätkähdä huonoa arpaonnea vaan tietävät, että hallitsevalla olympiavoittajallakin on omat heikkoutensa.

Mielenkiintoista kolmikon yhteisessä asenteessa on, että he ovat kulkeneet jokainen täysin oman urheilijapolkunsa. Potkosella ei oikeastaan mitään polkua olekaan, vaan hän alkoi nyrkkeillä vakavasti vasta lähes 30-vuotiaana äitinä. Olli taas on ollut jo pitkään painin superlupaus, ja Mikkonen puolestaan häipyi vuosikausia sitten Suomesta Espanjaan parempien harjoittelumahdollisuuksien perässä.

Yhteistä heissä on rohkeus. En välttämättä pidä vertauksista jääkiekkoon, mutta näissä supernaisissa on jotain samaa kuin nuorissa mestarileijonissa. Kyllä te muistatte ne puljut, patut ja ahot. Tällaisten urheilijoiden menestys ei yllätä.

Ja onneksi he tuntuvat 2000-luvun kunniaksi kelpaavan kaikille.

Mitä tunnetta artikkeli sinussa herättää? Ilmaisemalla tunteesi näet toisten reaktiot.