Supernormaali fossiili

Selailin jotakin lehteä kylässä ollessani, ja törmäsin sanaan ’supernormaali’. Kirjoittaja käytti sanaa tarkoittamaan esinettä, joka on käyttäjälleen niin tuttu, ettei sitä oikeastaan enää edes näe. Siitä on tullut pelkkä käyttötarkoituksensa: voiveitsi on väline voitelemiseen, pöydällä aina pyörivä kynä on väline ostoslistan kirjoittamiseen. Paistinlastan ulkomuotoa pysähtyy harvoin ihailemaan kesken ruoanlaiton.

Kotona on paljon supertavallista. Ihmisen tapa rutinoitua ruokkii supernormaaliutta. Aamukahvi juodaan aina samasta mukista, ja siitä alkaa tuttuuden täyttämä päivä.

Rutiinit voi rikkoa tuomalla tutun keskelle jotakin outoa. Jokin aika sitten sain kotiini esineen, joka on outoudessa omaa luokkaansa. Ostin Tampereen Kivimuseosta 40 miljoona vuotta vanhan fossiilin. Fossiilissa on pajunlehteä muistuttava muinainen puunlehti.

Jo fossiilin ostaminen rikkoi rutiineja. Tuntui absurdilta katsella mitään niin vanhaa, ja vielä absurdimmalta tuntui voida ostaa se omaksi. Asetin sen yöpöydälleni, ja vaikka olen tuijotellut sitä päivittäin jo jonkin aikaa, siitä ei tule normaalia, saati sitten supersellaista.

Rutiinien rikkoutuminen virkistää. Siksi erikoisen esineen tuominen kotiin tuntuu ihanan merkitykselliseltä. Se sekoittaa ajatuksia viikkokausia, ehkä jopa vuosia.

Samasta syystä me tuomme kotiimme niitä erikoisia esineitä, joita kutsutaan taiteeksi. Ne rikkovat visuaalista tuttua, valkoisiksi maalattuja seiniä, sohvan ja kirjahyllyn luomaa maisemaa. Ne puhkaisevat kotiin ikkunoita toiseen maailmaan.

Mutta ihminen rutinoituu, tottuu. Taideteoksista tulee tuttuja. En pysähdy vuosia sitten hankkimani grafiikanvedoksen eteen enää päivittäin niin kuin silloin, kun se oli uusi. En taida pysähtyä sen eteen edes joka viikko.

Muuttaminen tekee tutuista taideteoksista taas uusia, kun niille on löydettävä paikat uusilta seiniltä. Rinnakkain vuosien ajan eläneet maalaukset päätyvät eri huoneisiin, ja keittiötä piristänyt teos löytää paikkansa olohuoneesta.

Kodin seinillä olevia taideteoksia on kuitenkin vaikea nähdä yhdessä elettyjen vuosien jälkeen uusin silmin. Ja se kai rutinoitumisen taustalla onkin: tarve tuttuuteen. Suhde maalaukseen voi syventyä niin kuin pitkä ihmissuhde (kunhan kumppani ei muutu suorastaan supernormaaliksi).

Ihmisellä on kuitenkin kyky löytää tutuistakin asioista uutta. Kevät tuntuu joka vuosi uudelta. Punakeltaiset vaahteranlehdet voi nähdä rasittavana haravoitavana massana tai lahjana, joka rikkoo kesän rutiinit. Ja verrattuna 40 miljoona vuotta vanhaan puunlehteen me olemme kaikki upouusia.