Supersankari valuu kuin vesi arjen selästä

Muutama viikko takaperin sai Suomen elokuvaensi-iltansa Seth Rogenin tähdittämä ja käsikirjoittama supersankari-leffa Green Hornet. Rainaa syytettiin kritiikeissä siitä, että se ei kyennyt parodioimaan genreään riittävällä terävyydellä, vaan oli lähinnä sympaattisen höpsö - kuten käsikirjoittaja-tähtensäkin.

Mutta miten parodioida jotain, joka on parodiaa todellisesta elämästä jo itsessään? Kuinka tehdä pilaa älykkäällä tavalla hahmoista, jotka pukeutuvat kirkkaanvärisiin trikoisiin ja laittavat alushousut päällimmäiseksi vaatekerraksi? Miten irvailla hahmoille, joiden kasvonilmeet kattavat kaiken synkästä vielä synkempään ja lausahdukset käsittelevät yksinomaan kaupungin tai sitä suuremman maantieteellis-demografisen yksikön kohtaloa?

ELOKUVISSA EI tunnetusti käydä vessassa tai jäädä kotisohvalle päiväunille, ellei se ole juonen kannalta kriittistä. Vincent Vega kävi Pulp Fictionissa paskalla vain ja ainoastaan siksi, jotta Butch Coolidge saattoi suolata lähes kirjaimellisesti housut kintuissa yllätetyn gangsterin. Esimerkiksi katastrofielokuvissa juostaan läpi maailmanlopun ilman että luonto kutsuu kertaakaan.

Sama ilmiö kummittelee supersankari-leffoissa. Voidaan toki väittää, että supersankareilla on superrakko, joten Teräsmiehen ei tarvitse varustaa trikoitaan takaluukulla.

Mutta miten on esimerkiksi juuri Green Hornetin tai Lepakkomiehen laita, jotka ovat tavallisia, joskin poikkeuksellisia, miehiä?

VESSAHUUMORI on toki se adamsandlermaisin keino yrittää parodioida jotain. Herkullisempia hetkiä pystyy repimään arjen pienistä kommelluksista, jotka supersankarileffoissa loistavat poissaolollaan.

Lepakkomies mustaa elokuvissa silmänympäryksensä, jotta visuaalinen ilme olisi dramaattisempi. Mutta miten kävisi, jos pitäisi singota keikalle ja musta luomiväri on lopussa? Mennäänkö hopea-glitterillä vai passataanko kokonaan? Tai mitä jos Lepakkoautosta pitäisi pakkasella raapata ikkunat?

RIKOLLISUUTTA TORJUMAAN säntääminen saisi muutoinkin kiinnostavampia piirteitä, jos yksinäinen sankarimme kaipaisi ihmissuhteita kuten ihmiset yleensä.

Olisi kiintoisaa kuulla, kuinka Clark Kent selittelisi vaimolleen, että miksi hänen täytyy taas kerran lähteä.. öh, asioille. Kuinka kauan menisi, ennen kuin Pettäjät-ohjelman kamerat olisivat seuraamassa sankariamme Metropoliksen yössä?

IRON MAN -elokuvassa Tony Stark mesoi humalapäissään syntymäpäivillään supersankari-kostyymissä, mutta siihen nähden, että kuinka yleistä alkoholin nauttiminen on ja kuinka paljon supersankari-tarinoita on kerrottu, on känni- ja krapulakommelluksia epäilyttävän vähän.

Päihteistä saisi muutoinkin aikaiseksi hupaisia anekdootteja. Miten tulkittaisiin Gotham Cityn sähkölaitoksella Bruce Waynen pöyristyttävä sähkönkulutus? Onko kartanon alla jokin salainen, sähkösyöppö tukikohta vai meneekö watteja kenties kannabiksen kotikasvatuksen vaatimiin uv-lamppuihin, kuten tavallinen tulkinta kuuluu.

SUPERSANKARIT ovat tyypillisesti monomaanisen yksiulotteisia hahmoja, joita kiinnostaa normielämän sijaan kaupungin yllä majesteettisena patsastelu.

Todellisuudessa Ihmeneloset olisi hajonnut riitaan wc-pytyn kannesta, Hämähäkkimies olisi unohtunut kuukausiksi kalliokiipeilyharrastuksen pariin ja Clark Kentillä olisivat töissä lehtijuttujen deadlinet painaneet päälle siinä määrin, että puuhatkoon Luthorin Lex hetken omiaan.

Kirjoittaja on Tänään-osaston toimittaja.

Mitä tunnetta artikkeli sinussa herättää? Ilmaisemalla tunteesi näet toisten reaktiot.