Suuri suosio tuo liikaa mahdollisuuksia

Yhdysvaltalaiseen naisvankilaan sijoittuva Orange Is the New Black -sarjasta putkahti uusi, kuudes kausi Netflixiin. Avausjakson aikaan sadattelin ja kiukuttelin vimmatusti. Entisestäänkin stereotypisoituneet hahmot ja tarkoitushakuinen väkivalta saivat minut pahalle tuulelle. Mietin jo tyhjänpäiväisten kohtauksien yli kelaamista. Ääneen sanoin, että tämä sarja taisi osaltani olla tässä.

Avausjakso haiskahti voimakkaasti siltä, että tuotantoryhmässä oli ymmärretty suosion mukanaan tuomat mahdollisuudet. Kun katsoja katsoo, vaikka juonikuvio muuttuisi kuinka huonoksi tahansa, voi tuotanto toteuttaa villeimpiä visioitaan. Että nyt on mahdollisuus kokeilla kaikkea hupsua. Tehdä kokeilevia ja vähän surrealistisiakin kohtauksia. Testata näennäisen taiteellista ilmaisua ja kirjoittaa pitkiä kohtauksia ilman minkäänlaista sisältöä.

Annoin sarjalle toisen mahdollisuuden. Siinä päästiin jo asian ytimeen ja turhanpäiväinen säätö jäi pois. Kuudes kausi oli loppujen lopuksi erinomainen, ellei muutamia kömmähdyksiä lasketa. Kuten sitä, että päähenkilö Piper Chapman käyttäytyy yhä kuin yläkouluikäinen teini ja muutaman hahmon luonteet muuttuivat aiempaan nähden melkein vastakohtaiseksi. Mutta mikäs minä olen sanomaan. Ehkä vankilaympäristö on sellainen, että ihminen voi hetkessä muuttua verenhimoiseksi psykopaatiksi. Kaipaan silti erinomaista englantilaista Bad Girls -vankilasarjaa, jonka juonikuviot eivät syljettäneet minua koskaan.

Tämä sisältö on vain tilaajille.

Tilaa Keskisuomalainen VerkkoPlus 1 kk / 9,90 €

Tilaa tästä!

Jos olet jo tilaaja, .