Suvaitsenko vai en?

Vaikka minä puhuisin ihmisten ja enkelten kielillä, mutta minulta puuttuisi suvaitsevaisuus, olisin vain kumiseva vaski tai helisevä symbaali.

Suvaitsevaisuus on päivän sana monikulttuuristuvassa yhteiskunnassamme. Suvaitseva yksilö sietää ympärillään jos jonkinmoista hiipparia. Hän suvaitsee hopparit, popparit, rokkarit, lapset, nuoret, mummot, vaarit, ulkomaalaiset, kotimaalaiset, uskovat ja uskomattomat. Telaketjusuvaitsevainen suvaitsee jopa suvaitsemattomuudenkin. Mitä vielä, olenhan lukiossa, joka on kuulu suvaitsevuudestaan. Tervetuloa mukaan suvaitsejistoon!

 

Suvaitsevaisuuden ongelma liittyy sen perussääntöön: Erilaisuudesta riippumatta tulemme toimeen. Toteutuakseen se edellytää erilaisuuden läsnäolon, mutta toteutuessaan se ei edellytä erilaisuuden hyväksymistä. Suvaitsevaisuus on siis erilaisuuden sietämistä ja jakaa ihmiset kahtia suvaittaviin (eli suvaistoon) ja niihin joissa ei ole mitään suvaittavaa (eli suvaittomiin). Tämän ratkaistakseni olenkin lisännyt sanastooni uuden sanan: hyväksyväisyys.

 

Hyväksyväisyyden perussääntö kuuluu: Erilaisuudesta riippumatta olemme samanlaisia. Erilaisuuden hyväksyminen edellyttää sen ymmärtämistä, mikä onkin mielestäni paljon tärkeämpää kuin sen sietäminen. Täydellinen suvaitsevaisuus vaatii myös kokemusta suvaittavasta. Hyväksyä voi vaikka ei olisi koskaan hyväksyttävää nähnytkään.

 

Jos siis ympärilläsi oleva ihminen ärsyttää, yritä sietämisen sijaan ymmärtää häntä. Oli kyseessä sitten erilainen kulttuuri tai eriävä mielipide, taustalta löytyy lähes aina järkevä selitys. Itsekin rohkenen vaatia kanssaeläjiltäni enemmän hyväksytyn arvonimeä kuin suvaitun leimaa otsaani koristamaan.

 

Kirjoittaja opiskelee Cygnaeus-lukiossa toista vuotta.

Mitä tunnetta artikkeli sinussa herättää? Ilmaisemalla tunteesi näet toisten reaktiot.