Sydänpuoli ylöspäin

Kun ottaa toisen lapsen, ottaa niin suuren vastuun. Että osaako… Äiti katsoi kuolinvuoteellaan kysyvästi sen tunnottoman poskensa yli.

Minun vahva äitini oli yhtäkkiä pieni ja hauras. Jos pakettiin panisi, pitäisi päälle kirjoittaa Fragile. Särkyvää. Kuljetettava varoen.

Mutta kun kumarruin sairaalavuoteen ylle ja epäilin, tunteeko hän, hän tokaisi, että totta kai omansa tuntee.

Entinen oli. Tiukasti huivinsa solmiva nainen, joka suvilystille lähdettäessä ukkosen jyrähtäessä sanoi, että akka tieltä kääntyköön. Mutta kun se kunnolla rysäytti, akka kääntyi huivin alla ja isää nauratti niin, että pilliklubi oli pudota suupielestä.

Se oli niitä harvoja hetkiä, kun me ukkosta pelkäämättömät tunsimme itsemme vahvoiksi.

Äiti ei saanut kantaa kohdussaan uutta elämää, mutta minua hän kantoi kesällä 1950 yötä päivää lukemattomia aikoja, kun lasten kesäripuli vei puolet meidänkin mäen vauvoista.

Olin tullut talvella postimerkki nenänpäässä Tampereelta Sievin asemalle, mistä äiti haki minut linja-autolla kotiin Reisjärvelle. Nelivuotiaana adoptoitu Annikki-sisko oli seitsemän vanha ja äidillä vauvaikävä.

Isä heltyi jo, mutta lehmä poiki, pääsiäinen oli tulossa ja vieraita kylään. ”Ei tähän nyt vastasyntynyttä voi ottaa”, äiti parahti, kun Tampereelta soitettiin, että nyt olisi tyttövauva kotia vailla.

Lehmä poiki, vieraat lähtivät mutta ikävä ei. Äiti soitti Tampereelle, että vieläköhän teillä on se…

Kastamaton, avioton tyttölapsi. Äpärä, pensastyttö, mitä näitä nimiä onkaan, jotka vähän kuristuivat kansakoulunopettajan kurkkuun. Ja isä luuli, että mustatukkainen pikisilmä sieltä tulee näillä eväillä, mutta minäpä yllätin sen ja olinkin vaalea ja vihreäsilmäinen.

Tiesin niin pienestä kuin muistan, että minut on adoptoitu. Ei siinä ollut mitään kummallista. Enemmän minua askarrutti, että mistä minä sen miehen saan sitten, kun kasvan isoksi.

Niin vanhaa en ainakaan ota kuin isä, kun se voi kuolla, kun sillä oli angina pectoris ja se polki vaivalloisesti meijerin mäkeä ylös. Minä istuin pyörän tarakalla, sormet nipistyivät satulan vietereiden väliin ja äiti ihmetteli, eikö se ikinä opi.

Ei se sitä, mutta rakastamaan oppi. Ehdoitta, niin kuin lapsi rakastaa. Sitä vahvaa äitiäkin, joka oli liinavaatekaappia myöten pelottavan täydellinen. Lakanat oli mankeloitu, tyynyliinat silitetty ja nauhat pliseerattu. Kaikissa itse virkatut pitsit.

Minulla koulun hikisessä liinassa mustat pistot ja solmuja.

Monenlaista pettymyksensietoa äidiltä minun kanssani kysyttiin. Minä opin sitä lajia huomaamattani. Olin kiltti tyttö, jonka tahto oli äidin essuntaskussa.

Josko joskus jotain halusin, pienemmän riesan tie oli katsoa äitiä ja katseessa ne liikennevalot olivat. Korkeintaan keltaista. Häkellyttävää, kuinka silti myöhemmin painelin päin punaista suistumalla toimittajaksi, sotilaan vaimoksi ja kansanedustajaksi.

Mutta kun katsoin äitiä lähdön kynnyksellä, kun kaikki muu oli riisuttu, jäljellä oli vain rakkaus ja sen ymmärtäminen, että kukin rakastaa niin kuin osaa. Niin kuin häntä on rakastettu.

Täydellistä ihmistä ei ole. Ei äitiäkään. Osasit sinä, äiti. Annoit kodin, turvan, hoivan. Kirjat, laulut, kirkonpenkin. Kulttuuriperinnön, jonka syvämerkityksen ymmärsin vasta vuosikymmenien päästä.

Kaikesta kiitän. Kivustakin, koska vain lähelle päässeet pääsevät satuttamaan.

Rakkaus ei ole biologiaa eikä verta voi rakastaa. Sinä olit minun äitini. Avasit hylätylle sylisi, ja vaikka minä joskus palelemaan jäinkin, otit minut silloin kun sitä eniten tarvitsin.

Kannan kahden äidin perimää. Olen toisen polven lapseton ja toisen polven hylätty. Synnyttäjä-äitini jätettiin aseman vessaan, minut vastaanottokotiin.

Suolan maun tunnemme kaikki huulillamme. Ketään ei elämä jätä satuttamatta. Mutta niin ei ota, ettei jotain annakin.

Kaksi vuosikymmentä sitten oli aika päästää irti äidin kädestä ja saattaa hänet taivasmatkalle. Lähetelappuun kirjoitin vapisevin viivoin kirjailijaystävältä saadut sanat:

Fragile. Sydänpuoli ylöspäin.