Synkkä syksy ja nykyajan valo

Suomen syksy 65 vuotta sitten oli synkkä. Syyskuun 19. päivänä 1944 Moskovassa allekirjoitettu välirauhansopimus järkytti suomalaisia. Piti olla melkoinen optimisti, joka uskoi maan mahdollisuuksiin jatkaa itsenäisenä kansakuntana.

Alueluovutukset, Porkkalan vuokraus, sotakorvaukset ja valvontakomissio muistetaan tänäkin päivänä, mutta sopimuksen sisältämiä monia muita karmeita kohtia on jo unohdettu. Yksi niistä oli Etelä-Suomen lentokenttien luovuttaminen toistaiseksi puna-armeijan käyttöön.

Yleisesti todettiin, ettei Suomea sentään suoranaisesti miehitettäisi, mutta käytännössä melkein.

Keskisuomalainen kommentoi välirauhan ehtoja surureunuksin varustetussa pääkirjoituksessa. Sen mukaan suomalaiset tuijottivat välirauhan ehtoja "surusta mykkinä". Pääkirjoituksessa yritettiin vain varovasti vahvistaa luottamusta tulevaisuuteen. Keskisuomalainen arvioi, että rauhansopimus antaisi sentään pienelle kansalle "ainakin näennäisen itsenäisen elämän mahdollisuuden".

Myös maan hallituksessa tunnelmat olivat synkät. Poliittisia puhdistuksia pidettiin hyvinkin mahdollisina. Maatalousministeri Viljami Kalliokoski (ml.) kehoitti kirjeessä puolisoaan varautumaan siihen, etteivät he enää tapaisi.

Monet pakenivat Ruotsiin ja kauemmaksikin. Vielä suurempi joukko valmistautui jättämään Suomen.

MUTTA SUOMI löysi selviytymisen tien. Uuden suunnan ydin oli sen tunnustaminen, että itäiseen suurvaltanaapuriin oli rakennettava suhteet neuvotellen. Monet eivät uskoneet, että sillä linjalla olisi mahdollista pitää kiinni Suomen kansallisista eduista. Mutta kaikista vaikeuksista ja uhkaavista tilanteista huolimatta se onnistui. Suomi vakiinnutti verrattain nopeasti asemansa pohjoismaisen yhteiskuntajärjestyksen maana, jonka itsenäisyyden kyseenalaistaminen perustui tavallisimmin tietämättömyyteen.

Suomen tie vei kasvavaan kauppaa itänaapurin kanssa, tiivistyvään talousyhteistyöhön Länsi-Euroopan suunnalla ja lopulta Euroopan unionin jäseneksi.

Tuskin kukaan olisi syyskuussa 1944 uskonut, että Suomen voisi käydä näin hyvin.

MIKSI KERRATA ollutta ja mennyttä, sillä eihän historiasta mitään opita?

Menneisyyden parissa ahertajien ainut lohdutus on se, ettei historian harrastamisesta ole sentään mitään haittaa. Mutta sittenkin väitän, että historiaan perehtyminen saattaisi olla hyödyllistä muun muassa skribentit, jotka nyt kirjoittavat suomettumisesta ja "yya-sopimuksen kauheasta ajasta".

Suomen ulkopolitiikan perusta on ollut yhteisymmärryksen hakeminen ja vastakkaisuuden välttäminen naapurimaiden kanssa.

Onko näiden periaatteiden aika mennyt mailleen?

Suomen uusien turvallisuuspoliittisten ratkaisujen pohdinnoissa vilahtaa nyt aivan kuin itsestään selvyytenä ajatus, että naapurit saavat luvan sopeutua siihen, mitä Suomi päättää.

Ainakin historiallisessa katsannossa se on pienessä maassa "vallan uutta aatetta".

Kirjoittaja on Keskisuomalaisen pääkirjoitustoimituksen esimies.