Syntymättömille unelmille

Sanotaan, että unelmiaan ei pidä möläyttää ääneen. Eivät mokomat muuten toteudu.

Sitä on tullut ajateltua.

Vietin kymmenen vuotta sitten ensimmäistä talveani yliopistossa. Luennolla kiersi kaverin aikuisten ystäväkirja, jossa pyydettiin kertomaan unelmansa.

Että puoliso ei jätä, ja kolme pientä lapsukaista, kirjoitin.

Onpa paskoja unelmia, hörähti vieruskaveri ja raapusti omansa muotoon ”mallivaimo ja oma tv:n talk show”. Melkein onnistui. Kaveri pääsi aamutelkkariin ja löysi kivannäköisen tyttöystävän.

Entä minun unelmani sitten?

Melkein onnistui. Puoliso on toki ollut lähtökuopissa useampaankin kertaan, mutta pysynyt. Lapsukaiset taas, niitä ei vain ole siunaantunut. Ei vaikka kuinka on harjoiteltu, laskettu päiviä tai käyty inseminaatioissa.

Eikä ole löytynyt myöskään syytä lapsettomuudelle.

Ja minä kun tykkäisin lapsista.

Tykkäisin lässyttää, puuhastella ja hassutella. Lapsen nauru ja höpsö innostus ovat kerrassaan ainutlaatuisia.

Kun kerroin meillä yöpyneelle 4-vuotiaalle, että hän nukkuisi seuraavan yön varastolta haettavalla pikkupatjalla, alkoi Riitu-tytön silmissä heti vilkkua.

- Pikkupatja! Nyt minua alkoi hirveästi jännittää, millainen se patja oikein on.

Niinpä. Se mikä on aikuiselle väsynyt patja, on lapselle suuri seikkailu.

En silti ole unelmissani naiivi. Tykkäisin myös huolehtia, kantaa vastuuta ja tehdä kovaakin työtä lasten eteen. Tuntuu, että omalla uurastuksella ei ole niin suurta merkitystä, kun sitä ei tee toisten eteen.

Kun sitä ei saa tehdä toisten eteen.

Tunne on kaksiosainen.

On toisaalta kuin pieni neula pistäisi jatkuvasti läpi sydämen. Kuin joku tukahduttaisi tai söisi itseä sisältäpäin. Ei paljon, mutta vähäsen.

Tuo tunne on helppo sysätä syrjään.

Mutta sitten on ne isot pahat hetket. Kun vaikkapa kaverin varpajaisissa viisastellaan, kuinka te lapsettomat ette tiedä isyydestä, vastuusta ja sensemmoisesta mitään.

Silloin pettymys ja suru valtaavat mielen. Ihan kuin olisin sekä kyvytön että typerä.

Noina hetkinä haluaisi huutaa kaiken tuskan ulos. Lyödä rikki, potkia hajalle, repiä palasiksi tai juoda itsensä sekaisin.

Noina hetkinä saavuttamaton unelma ei ole vain saavuttamaton unelma. Se on kaikki.

Puhukaa, sanovat. Se auttaa.

Ja kyllä minä puhunkin. Kirjoitan kolumnin, länkytän tuttaville. Pilaan kavereidenkin illat tilittämällä synkistä tunteistani. Ymmärrän olla häpeämättä tai salailematta lapsettomuutta. Minkäs minä tälle voin.

Mutta kun lapsettomuus ei ole mikään alkoholismi tai peliriippuvuus, johon liittyisi ongelmien kieltämistä ja itsensä huijaamista.

Lapsettomuus on fakta. Puhuminen helpottaa vähän, mutta ei muuta mitään. Lätinä ei tee lasta.

Tänään vietetään lapsettomien lauantaita. Lähiviikkoina vaimoni kohtuun piikitetään hedelmöitettyjä munasoluja.

Enpä tiedä. Olen luonteeltani ihan positiivinen hemmo. Haluan uskoa unelmiini.

Mutta huomaan koko ajan myös valmistavani itseäni uusiin pettymyksiin. En odota liikoja, enkä suostu käpertymään yhden asian ympärille. Olkoon tuo asia kuinka valtava hyvänsä.

Sillä niin kurjaa kuin lapsettomuus onkin, on elämällä pakko olla muuta tarjottavaa.

Jos ei muuta niin iloitaan sitten siitä pikkupatjasta.

Kolumni on julkaistu Keskisuomalaisessa 12.5.2012.

Mitä tunnetta artikkeli sinussa herättää? Ilmaisemalla tunteesi näet toisten reaktiot.