Syvin sointu sovinnosta

Niinä aikoina yhdessä perheessä oli vain yhdet talvikengät, joilla lapset juoksivat vuoronperää huussissa.

Toisesta annettiin adoptoitavaksi se kaikkein hankalin nelivuotias, että olisi yksi suu vähemmän ruokittavana.

Kolmannessa kodissa vatsat olivat täynnä, mutta sydämet tyhjiä. Kukaan ei ollut koskaan käynyt taloksi.

Eräänä aamuna maa heräsi sotaan ja kaikki lähtivät. Kukin kutsunsa mukaan. Mies huusi äitiä ja Jumalaa, nainen miestä pellolle, lapset nälkää ja pelkoaan, eikä kukaan tiennyt kuka oli hylännyt kenet.

Sotaan lähtevä hylkää jonkun joka tapauksessa. Kotinsa, raskaana olevan vaimonsa, lapsensa, vanhempansa tai isänmaansa.

Miten niitä vertaa. Ei pientä ihmistä voi panna valitsemaan mahdotonta. Sama kuin pakotettaisiin valitsemaan Stalinin ja Hitlerin välillä.

Ääritilanteessa totellaan selkäytimellä auktoriteettia. Jos sitä ei ole, erotaan kirkosta, tilataan pitsat ja sanotaan ylipäällikölle, että mutsis on.

Löysin äskettäin vanhasta matkalaukusta puheen, jonka 1891 syntynyt isäni oli pitänyt itsenäisyyspäivänä 1944 Reisjärven sankarihaudalla.

Tein ruutupaperilla aikamatkan. Näin kotikylän naiset ja miehet seisomassa vakavina joulukuun hämärässä ja isän puhumassa:

”Sankarivainajien muisto ei kuitenkaan ensi sijassa kehota meitä katsomaan taaksepäin, sillä kaatuneet eivät olleet varovaisia taaksensa katselijoita, he olivat rohkeita tulevaisuuden miehiä.

Tulevaisuuden puolesta he elivät ja kuolivat. Kuunnelkoon siis Suomen kansa suuren murrosvuoden itsenäisyyspäivänä heidän puhettaan.”

”He puhuvat uskosta. He luottivat järkkymättömästi kansamme tulevaisuuteen. He uskoivat, että tällä pienellä kansalla on suuri tehtävä koko maailman kulttuurin palvelijana.

He olivat vakuutettuja siitä, ettei Suomen kansan omalaatuisuutta mikään mahti voi hävittää, ja että meillä on sekä oikeus että velvollisuus sitä kehitellä ja sen pohjalta luoda kestäviä työn tuloksia.

Tässä uskossa he lähtivät taistojen tielle ja samassa vahvassa luottamuksessa kestivät kaiken vaivan viimeiseen hengenvetoon asti.”

”Kun epäilys ja masennus tänä epävarmana ja sekasortoisena aikana hiipivät sydämiimme, kuunnelkaamme hiljaista mutta vaikuttavaa puhetta sankarihautojen äärillä.

Se toistaa mieleen syöpyvällä teholla samaa ajatusta: Suomen kansa, säilytä uskosi tulevaisuuteen.

He puhuvat myös itsenäisyydestä. He lähtivät liikkeelle valtiovallan kutsusta, mutta myös oman velvollisuudentuntonsa vaatimuksesta. He olivat oppineet, että isänmaallisuutta on ilmaistava ennen kaikkea teoin.

He pitivät vapautta ja riippumattomuutta elämääkin arvokkaampana. He ymmärsivät myös, että maan ja kansan itsenäisyys on yksityisen kansalaisen vapauden välttämätön edellytys.”

”Syvimmän ja hartaimman soinnun heidän äänensä saa, kun he puhuvat sovinnosta. He loivat sen, mitä millään inhimillisillä keinoilla ei voitu aikaansaada: kansan yhtenäisyyden.

Verellänsä he lunastivat meidät vapaaksi veljesvihasta ja epäluuloisuudesta, valtiollisesta rikkinäisyydestämme ja itsekkyydestämme.

He avasivat silmämme näkemään oman ahtaan elämänpiirimme ulkopuolelle, näkemään lähimmäisen.

He toivat Suomen kansan sydäntä lähelle köyhän kodin, joka ei enää saa olla unohdettu. He loivat pohjan uudelle kansalliselle ja sosiaaliselle elämänkatsomukselle jättäessään tekojen aseveljeyden meille perinnöksi.

Tänä päivänä, näiltä hautakummuilta, he julistavat sovintoa kansallensa.

He pyytävät jokaista tässä maassa kunnioittamaan toisen mielipidettä ja muistuttavat suurimmasta kaikista käskyistä: Rakasta lähimmäistäsi niin kuin itseäsi.”

He julistavat sovintoa kansallensa…

Suolaisen veden läpi luen jo kellastuneelle ruutupaperille lyijykynällä kirjoitetun puheen viimeisiä sanoja.

Sovintoa, tekojen aseveljeyttä, rakkautta huutavat nuo hiljaiset kivet.

Tänäänkin niin, että korvia pakottaa.

Mitä tunnetta artikkeli sinussa herättää? Ilmaisemalla tunteesi näet toisten reaktiot.