Tämä saari on täynnä

Mistä sinä olitkaan kotoisin? kysyy puolituttu kollega äänekkäästi.

Puristan halpaa kuohuviinilasillista ja katson ympärilleni täydessä työpaikkakanttiinissamme Lontoossa. Sairaanhoitajaystäväni on jäämässä eläkkeelle. Hän on ostanut pienen talon Länsi-Englannin Wiltshirestä ja muuttaa ensi viikolla. Hän leikkaa läksiäiskakkua ja hymyilee.

– Suomesta, vastaan katsomatta.

– Ai. Kiva. En ole koskaan huomannut aksenttiasi. Aiotko koskaan mennä kotiin?

– En ennen viittä, vastaan, ja naisen hymy on epävarma.

Hymyilen takaisin. Minulla ei ole aksenttia, mutta hän on huomannut ensimmäistä kertaa nimikylttini, josta suomalaisuuteni loistaa kirkkaana. Ystävälleni taputetaan. Katson ympärilleni ja mittaan ihmisiä katseellani. Kuinka sinä äänestit? Entä sinä?

Koti. Sana soi korvissani raskaana ja merkitsevänä ensimmäistä kertaa seitsemääntoista vuoteen.

Muutin Britanniaan yhdeksänkymmentäluvun lopussa. Jaoin asunnon zimbabwelaisen, uusiseelantilaisen ja hollantilaisen kanssa. Ihmettelin sisäänpäin kääntyviä ovia ja paperinohutta paahtoleipää ajattelematta koskaan identiteettiäni erityisen suomalaisena. Integroiduin. Unohdin viettää juhannusta ja totuin ohueen leipään.

Matkustelin, vaihdoin työpaikkaa. Aksenttini hävisi ja mummo pelkäsi, että vaihdan kansalaisuutta. Sain viran valtiolta, ja kävin iltaisin teatterissa brittiläisen puolisoni kanssa.

Seitsemän vuotta sitten jonotin uutta passia Suomen suurlähetystössä ja mietin mihin vuodet hävisivät. En koskaan tehnyt tietoista päätöstä jäädä – niin vain kävi.

Ja sitten kävi Brexit.

Kun Britannia äänesti eroavansa EU:sta, maailman suurennuslasi kääntyi tarkastelemaan brittiyhteiskuntaa. Pinnan alla kytenyt muukalaisviha, rasismi ja yleinen epäluottamus poliitikkoihin oli roihahtanut liekkeihin.

Aamun sarastaessa kansanäänestyksen jälkeisenä torstaina Leave-kampanja juhli ”itsenäisyyspäivää”, puolalaisen yhteisön toimitilat Länsi-Lontoossa maalattiin graffitilla ja huivitettu tuttava sai kuulla metrossa olevansa terroristi. Moni paikallinen koki, että huuteluita, nimittelyitä sekä avointa vihamielisyyttä ei tarvinnut enää peitellä.

Minä ja miljoona muuta EU-kansalaista Suur-Lontoossa ymmärsimme, ettemme olleetkaan koskaan integroituneet. Me olimme Toisia, Vieraita.

Meidän puolestamme järjestettiin välittömästi kampanjoita ja allekirjoitettiin adresseja – samanlaisia, joita olin viikkoa aiemmin allekirjoittanut Syyrian pakolaisten puolesta. Koti, jossa olin elänyt lähes kahdeksantoista vuotta, näki minut vieraana.

Vaikka pääministeri David Cameronin lupaus kansanäänestyksestä oli kytenyt uutissivuilla lähes vuoden, se oli noussut vain harvoin keskivertolontoolaisen tietoisuuteen.

Kun helmikuussa äänestysajankohdaksi valittiin kesäkuu, saksalainen ystäväni ilmoitti hakevansa Britannian kansalaisuutta.

Hämmästyin. Näytti vahvasti siltä, että läpihuutoäänestys järjestettäisiin vain Cameronin lupauksen vuoksi.

Huhtikuussa kävin puolisoni kanssa Kentin kreivikunnassa, joka tulisi kaksi kuukautta myöhemmin äänestämään vahvasti EU:ta vastaan. Kävelimme tuulista merenrantaa ja pysähdyimme juomaan oluet tunnelmallisessa pikkupubissa. Juttellessamme muiden asiakkaiden kanssa ilmeni, että olin Suomesta.

– Lontoossa on niin paljon ulkomaalaisia, että nyt lontoolaiset muuttavat tänne ja talojen hinnat nousevat, minulle kerrottiin.

– Tämä saari on täynnä.

Kevään aikana käyty tulikivenkatkuinen kampanja jakoi pienen saaren kivuliaasti kahtia. Toukokuussa sain kuulla olevani osa liberaalia Lontoo-eliittiä ja nauroin: minäkö, pienestä suomalaiskunnasta vahingossa metropoliin ajautunut?

Kesäkuussa en enää nauranut, kun tuntematon nainen kirjoitti kaverini Facebook-päivitykseen, kuinka minunkin työni voisi tehdä joku britti. En ollut kuullut Lontooseen asti sunderlandilaisten työttömien huolta.

Laitan viinilasini pöydän reunalle, sanon hiljaa Excuse me, ja nappaan takkini. Ulkona on aurinkoista. Pysähdyn kahvilan eteen. Ikkunassa on kyltti, jossa lukee ”We Love Our EU Migrants”. Ulkopöydässä istuva mies hymyilee, mutta tunnen oloni lähinnä vaivautuneeksi. Sääliikö hän minua?

Vain muutamaa kuukautta aiemmin kysymykset kansalaisuudesta olivat Lontoossa merkityksetöntä smalltalkia ilman arvolatausta. Kollegan kysymys painaa mielessäni raskaana. Mitä se tarkoittaa, mennä kotiin?

Lähellä Moorgaten metroasemaa on liian hiljaista. Kuukausia kestänyttä katuremonttia on pilkuttanut latvialainen puheensorina. Nyt miesten päät ovat painuneet alas. Kukaan ei halua paljastua eurooppalaiseksi.

Kirjoittaja on Lontoossa asuva sairaalan opetussihteeri, joka työskentelee sekä opiskelee maisterin tutkintoa.

Mitä tunnetta artikkeli sinussa herättää? Ilmaisemalla tunteesi näet toisten reaktiot.

Uusimmat

Kolumnit

Kehu kääntyy itseään vastaan

Kolumni: Hevosurheilu on sitkeiden ihmisten laji

Kolumni: ”Totuus astuu vallan alle, vääntyy ja katkeaa”

Kolumni: Sademetsäpalot uhkaavat koko maapalloa

Kolumni: Wowittajan paluu

WoWittajan odotettu paluu

Kolumni: Kuka tekisi fiktio-Docventuresin?

Kolumni: Typerät ideat ovat uusiutuva luonnonvara

Kolumni: Aasialaiset uskovat yksilön vastuuseen

Kolumni: Trump mokasi mahdollisuutensa napapiirillä turvauduttuaan tyypilliseen pikkumaisuuteensa

KSML.fi:n uutiskirje

Tilaa KSML.fi:n uutiskirje. Saat joka iltapäivä viisi juttua, jotka ainakin kannattaa lukea. Tilaus on maksuton.