Tässä lepää niin pitkään suuni perällä imeskelemäni Kasi

Minua tuijottaa häikäisevästi silmiin avaruuskärpänen, jonka otsassa on teksti delight, mielihyvä.

Ylleni kurkottaa kaksi valkopukuista olentoa kasvot suojuksella peitettyinä. Ne puhuvat jonkinlaista salaista koodia. Niiden ilmeisenä tarkoituksena on kajota minuun kiiltävillä metalli-instrumenteilla, jotka on siirretty eteeni.

Valitettavasti tämä ei ole scifi-painajainen. Olen päättänyt ulosmitata opiskelijaterveydenhuollosta vielä viimeisen hyödyn poistattamalla jäljellä olevat viisaudenhampaani. Viikkoa aikaisemmin olen hakenut maisterin paperit tiedekunnan kansliasta yhteensä kahdeksan vuoden yliopisto-opintojen päätteeksi.

Operaatio on äänekäs ja tuntuva. Kysymyksen ”Haluatko hampaan muistoksi?” ymmärrän lähinnä vitsinä. Takana ovat ne vuodet kun omasta kehosta irronnut kakka ja hammas olivat punaposkisen ylpeyden tai ylimääräisen karkkipäivän aihe.

Kotiin palattuani heitän särkylääkkeen kitusiini. Olo on valheellisen pehmeä. Suutani on leikattu, hammasta on ensin murrettu poralla kappaleiksi ja kammettu sitten irti juurineen.

Valkoisen seinän takana naapuri aloittaa joka-aamupäiväisen poraamisensa. Iskuporakone huutaa ja hakkaa. Olo on kuin istuisin jättimäisen hampaan sisällä puudutettuna hermona.

Makaan sängyllä ja ajattelen paikkaa, jossa ennen oli hammas. Päädyn muutamaan puutuneeseen huomioon.

Ensinnäkin: opinnot ovat tehneet minusta tyhmemmän. Viisaudenhampaiden ilmestyessä ylioppilaskeväänä olin paljon tietäväisempi. Lukion johdatuskurssit joka-tieteeseen olivat luoneet hallinnan illuusion. Tietoa on tietty määrä. Sen löytää ohuista kirjoista, jotka voi opetella ulkoa.

Yliopisto kiskoi minusta irti tämän illuusion ankaran vihlonnan päätteeksi. Nyt tiedän vain sen, mikä ero on kapakka-argumentaation ja tieteellisen keskustelun välillä – ja jään nöyrästi edelliseen pöytään.

Toisekseen: opinnot eivät ole tehneet minusta yhtään erikoisempaa. Erikoistuneen kylläkin. Hammasammattilaisten tavoin voin puhua yhdenlaista koodia toisten koodiin vihittyjen kanssa. Toivon, että puheeni ei kuitenkaan jää ammattikielen päälle pyörimään, vaan irtoaa kuivista kannattimistaan.

Lopuksi: opiskeluaika on karsinut minusta paljon pois. Lapsena oli ihmeellistä, kun osa itseä, hammas, olikin yhtäkkiä erillinen kappale. Hampaita ja hiustupsuja säästettiin. Aivan kuin sen varmistamiseksi, että jos ne heräävät eloon ja haluavat palata, on se mahdollista.

Aikuisuuteen kasvamisessa on se kurja piirre, että oma keho ja persoona ovat koko ajan kasvavan sopeutumispaineen alaisina. Sopeutuakseen työelämään, yhteisöelämään ja perhe-elämään on oltava valmis kipeisiinkin luopumisiin.

Sama kuuluu tietysti kasvun ja kasvatuksen kautta myös lapsen kokemukseen. Mutta siinä missä lapselle annetaan aikaa muutoksen käsittelyyn säilyttämällä vaikkapa maitohampaita purkissa, on aikuisen monesti käytävä läpi itsestään selviä, nopeita ja kolkkoja poistoja.

Tämä on kai minun surutyöni. Pieni laatikko viisaudenhampaalle.

tuomaskallonen@gmail.com

Kirjoittaja on freelance-toimittaja.

Mitä tunnetta artikkeli sinussa herättää? Ilmaisemalla tunteesi näet toisten reaktiot.