Tahdon asia nosti Suomen

Suomi on ennenkin osannut määrätietoisesti huolehtia siitä, että heikommassa asemassa olevat voivat kouluttautua ja nostaa sosiaalista asemaansa.

Köyhän lapsi ei ole ollut väistämättä tuomittu varattomuuteen, vaan hän on halutessaan voinut kouluttautua ja näin nostaa tulotasoaan. Kouluja käymättömien vanhempien lapsi on voinut hankkiutua yliopistoon ja parantaa yhteiskunnallista asemaansa.

Tämä tasa-arvoisten mahdollisuuksien periaate on ollut suomalaisen koulutuspolitiikan perusta viime vuosiin saakka.

Periaate ei ole syntynyt vahingossa vaan se on ollut vahvasti tahdon asia. Suomalaisessa yhteiskunnassa on pidetty tärkeänä, että jokaisella on varallisuudesta tai sosiaalisesta asemasta riippumatta ollut mahdollisuus käydä kouluja niin pitkälle kuin intoa on piisannut.

Se mahdollisuus on avannut aikanaan myös minulle tien yliopistoon ja vienyt koulutuspolkuni ylimpään koulutuasteeseen eli tohtorintutkintoon saakka.

Nyt asiat ovat muuttumassa.

Kouluttautumisen tasa-arvoon tähtäävä tahdon asia on rapautunut.

Tästä tuoreinta viestiä kertoo Valtiontalouden tarkastusviraston raportti. Tarkastuskertomuksen mukaan suomalainen perusopetus ei turvaa maahanmuuttajaoppilaille samanlaisia mahdollisuuksia kuin kantaväestölle.

Kyse ei ole maahanmuuttajien heikosta kiinnostuksesta koulutukseen – päinvastoin. Maahanmuuttajien asenteet koulua kohtaan ovat kantaväestöä myönteisemmät ja koulutususko on vahva.

Maahanmuuttajien huonompaa koulumenestystä selittävät kielitaito, koulunkäynti ikäluokkaansa alemmalla tasolla ja kantaväestöä heikompi sosioekonominen asema.

Erot maahanmuuttajien ja kantaväestön oppimistuloksissa ovat Euroopan suurimmat.

Eroa on selitetty kantaväestön kovalla tasolla: suomalaiset koululaisethan ovat tunnetusti keikkuneet oppimistuloksia mittaavan Pisa-tutkimuksen kärjessä.

Mutta juuri tästä on kyse: nostetaanko lähtökohtaerojen edessä kädet pystyyn vai tahdotaanko määrätietoisesti tasoittaa niitä koulutuspolitiikalla?

Vuosikymmeniä sitten valinta oli jälkimmäinen. Tuolloin kantaväestön välisiä, suuriakin sosioekonomisia eroja haluttiin loiventaa koulutuksella, jotta suomalainen yhteiskunta saisi mahdollisimman paljon parasta työvoimaa käyttöönsä. Se merkitsi katseen kääntämistä kaikkiin yhteiskuntaluokkiin: Suomella ei ollut varaa hassata varattomankaan lapsen osaamista, vaan jokaiselle kannatti luoda kouluttautumisen edellytykset ja mahdollisuus viedä suomalaista yhteiskuntaa eteenpäin.

Nyt Suomi on jälleen samassa tilanteessa. Suomella ei edelleenkään ole varaa jättää osaa väestöstä heikommalle koulutustasolle ja näin sivuuttaa heidän osaamistaan. Siksi maahanmuuttajien koulumenestyksestä on huolehdittava.

Myöskään koulun roolia maahanmuuttajien sopeuttamisessa suomalaiseen yhteiskuntaan ei ole varaa sivuuttaa. Tätä roolia on vahvistettava maahanmuuttajanuorten syrjäytymisen ehkäisemiseksi.

Suomen tulevaisuuden kannalta olennaista on, miten hyvin maahanmuuttajat sopeutuvat suomalaiseen yhteiskuntaan.

Mutta ottaako yhteiskunta nyt tämän tavoitteen määrätietoisesti tahdon asiakseen?