Taide sopii turvaköydeksi pimeyteen

Illat ovat pimenneet, ja pohjoisen ihmisen on taas aika sopeutua luonnon tummaan ylivoimaan. Erityisesti naisille pimeys tarkoittaa varovaisuutta: enää ei haluta kulkea yksin öisillä kaduilla, eikä varsinkaan käyttää oikopolkuja. Tytöille iskostetaan päähän jo kovin nuorena, että pimeässä kulkeminen on riski. Kaikki, mikä oli sallittua kesällä, ei ole sitä enää syksyllä.

On kauheaa, että ihminen joutuu pelkäämään kotikaupungissaan. Pelko asettaa rajat sille, kuinka voi toimia - vaikka ketään ei olisi lähimaillakaan, pelko estää kulkemasta tiettyjä reittejä ja pahimmillaan se estää jopa kotoa lähtemisen kokonaan. Pelon ilmapiiri on niin normaali, että yksin yöllä kadulle uskaltautuvaa naista pidetään epänormaalina.

Pelolle voidaan kuitenkin tehdä jotain. Kasvatuksella voitaisiin opettaa tytöt tuntemaan voimansa ja mahdollisuutensa sen sijaan, että heidät opetetaan pelkäämään. Tv-viihde ja elokuvat pystyvät myös moneen. Toistollahan maailmaa luodaan: jos riittävän monessa elokuvassa nainen tarvitsee vahvan miehen pelastajakseen, lopulta näin uskotaan olevan tosielämässäkin.

Pidän erityisesti taiteen mahdollisuuksia rajattomina, kun on kyse ihmisryhmien voimauttamisesta. Uusia ajatusmalleja avatessaan taide voi antaa sanoja ja muotoja asioille, joita ihminen ei ole koskaan ennen osannut käsitellä. Taide voi kovertaa pelon kuoren alta esiin ihmisen, joka tiedostaa mistä pelko syntyy, tajuaa omat oikeutensa ja uskaltaa.

Pelkoa käsittelevä taide on usein jotenkin pelottavaa myös itse. Se luo ahdistukselle kieltä, tuo esiin tunteita, joiden kanssa ei pitäisi jäädä yksin. Se voi myös puhua yhteiskunnasta, joka ei toiminnallaan pysty pelkoa poistamaan. Kaikki tämä on tärkeää, mutta toisinaan on tarvetta konkreettisemmille ratkaisuille, taiteelle, joka silkalla olemassaolollaan tekisi maailmasta astetta turvallisemman.

Voiko taide kommentoida pelkoa ja turvattomuutta tulemalla itse osaksi arkea ja ratkaisemalla ongelmaa palan kerrallaan? Voisiko valosta tehty taide olla ratkaisu pimeyteen?

Suomessa on liian monta esimerkkiä kauniisti valaistuista puistoista, joissa valoa saavat vain puunoksat ja veistokset. On todella ärsyttävää kävellä loistavia arvosteluja saaneessa "valaistussa" maisemassa, jossa joutuu törmäilemään vastaantulijoihin, kun yksikään valonsäde ei osu kävelyreitille. Valaistus voi olla kaunis, mutta sillä ei ole mitään asiaa paikkaan, jossa ihmisten pitäisi pystyä toimimaan. Väärässä ympäristössä hienokin teos kiukuttaa, ja saa ihmiset valittamaan verorahojensa tuhlausta.

Valo on kuitenkin loistava materiaali julkiselle taiteelle. Parhaimmillaan se onnistuu yhdistämään taiteen ja arjen niin saumattomasti, ettei sille löydy vertaistaan.

Tampereella julkistettiin jokin aika sitten erään julkisen taideteoskilpailun voittaja. Meluseinää peittäväksi voittajateokseksi valikoitui Suojelusenkeli - valoteos, joka kulkee siltaa pitkin kävelijän mukana tuoden valoa juuri siihen, missä ihminen liikkuu. Toivon, että teoksen toteutus on yhtä hyvä kuin miltä se kuulostaa. Olisi virkistävää nähdä teos, joka takaa sillalla kävelijöille turvallisuudentunteen iltaisilla kävelyillään, mutta myös mahdollisuuden kohdata taiteen kautta jotain uutta.

Tehtävämme on tietenkin tehdä maailmasta sellainen, ettei kenenkään tarvitse pelätä. Ehkä taide voisi kuitenkin toisinaan tarttua myös akuutteihin ongelmiin ja tarjota niihin luovia ratkaisujaan. Pimeän ajan taide voisi toimia juuri näin: käsitellä pelkoa ja turvallisuutta keskellä arkea, omien tekojensa kautta.

Kirjoittaja on kriitikko ja Keskisuomalaisen avustaja.

Mitä tunnetta artikkeli sinussa herättää? Ilmaisemalla tunteesi näet toisten reaktiot.