Taideyleisö ei paljasta ajatuksiaan edes vieraskirjassa

Satuin taidegalleriaan yhtä aikaa taidetta ostamaan tulleen pariskunnan kanssa. Jäin kuuntelemaan heidän keskusteluaan puolella korvalla. Heillä oli hämmästyttävä kyky huomata teoksista sellaisia asioita, joita itse en koskaan pane merkille.

Erityisen pitkään pariskunta keskusteli veistoksesta, johon oli upotettu lamppuja. Oleelliseksi kysymykseksi nousi, voiko lamppuja vaihtaa, kun ne palavat loppuun. Tällainen funktionaalisuus oli mielestäni suorastaan nerokasta. Eihän kukaan osta televisiotakaan tutustumatta sen teknisiin ominaisuuksiin.

Jokaisen teoksen kohdalla he tekivät nopean arvion siitä, pitivätkö he teoksesta vai eivät - jos eivät, he siirtyivät armotta seuraavan veistoksen eteen. Koska olin tekemässä arvostelua tuosta samaisesta näyttelystä, heidän tehokkuutensa teki minuun aivan erityisen vaikutuksen.

Kuinka helpolta näyttikään sanoa teokselle kyllä tai ei ja jatkaa matkaa! Kuinka monimutkaisilta omat arviointiperusteeni alkoivatkaan tuntua.

PARISKUNNAN KOHTAAMINEN avasi silmiäni taideyleisön kirjavuudelle. Olen ennenkin tehnyt vaivihkaisia havaintoja taideyleisöistä kulkiessani museoissa ja gallerioissa. Kerran galleriaan tuli nuori pari kissan kanssa, joskus joku kuljettaa mukanaan lapsia, joita ei selvästi lainkaan kiinnosta. Toiset katsovat jokaisen videoteoksen kokonaan ja lukevat jokaisen kyltin, toiset kävelevät näyttelyn läpi viidessä minuutissa. Kulutettu aika ei tietenkään todista mitään. Riittäähän toisille vartin nokosetkin, kun toiset tarvitsevat kahden tunnin päiväunet.

Galleriat ja taidemuseot yrittävät palvella ihmisryhmää, jonka syyt nähdä taidetta vaihtelevat ostamisesta ajan kuluttamiseen ja elämysten hakemisesta siihen, että sivistyneen ihmisen nyt vain kuuluu harrastaa kulttuuria. Monesti mietin, mitä mielenkiintoista paljastuisikaan, jos pääsisi lukemaan näyttely-yleisön ajatuksia. Toiset kyllä julistavat mielipiteensä kovaan ääneen, mutta toiset eivät hiiskahdakaan. Mitä he miettivät?

TIETOTEKNIIKAN INNOITTAMA museo 2.0 -ajattelu pyrkii mahdollistamaan yleisön osallistumisen museoiden sisältöihin. Teorian mukaan museon kävijät jakaisivat omia tulkintojaan, ajatuksiaan ja jopa teoksiaan muiden kanssa, kunhan se tehtäisiin heille mahdolliseksi. Teknologiaintoilijoille voi laittaa vähän jäitä hattuun: onhan tämä ollut mahdollista jo vuosia. Monessa näyttelyssä on vieraskirja, johon saa ajatuksiaan kirjoittaa. Harvoinpa ihmiset jakavat muuta kuin kiitoksia taiteilijoille.

Toisinaan vieraskirjat kuitenkin puhkeavat kukkaan. Vuonna 2007 lueskelin Turun taidemuseossa vieraskirjaa, johon Harro Koskisen näyttely-yleisö oli purkanut tuntojaan. Koskisen taide nosti esiin kirpeitä kommentteja ja humoristisia oivalluksia. Mitähän sille vieraskirjalle nykyään kuuluu?

Kirjoittaja on kriitikko ja Keskisuomalaisen avustaja.