Taiteen salakavalat tappajat

Kun näin Oscar Parviaisen teoksia diakuvina taidehistorian luennolla, painoin nimen mieleeni. Taiteilija sytytti heti, ja halusin tietenkin nähdä hänen maalauksiaan konkreettisesti, kasvotusten. Vähänpä tiesin, että joutuisin odottamaan vuosia ennen kuin törmäisin yhteenkään Parviaisen maalaukseen.

Nyt Keski-Suomen museossa esillä oleva Oscar Parviaisen matkassa -näyttely on kyllä odottamisen arvoinen, mutta odottaminen synnyttää pientä katkeruutta. On taiteilijoita, joiden teoksia voi halutessaan nähdä monessa museossa, ja sitten on niitä, joita ei löydä mistään.

Lähdettyäni näyttelystä satuin lukemaan yhdysvaltalaisen kriitikko Dave Hickeyn artikkelin siitä, kuinka taiteen voi tappaa.

Taideteos ei kuole luonnollisesti, Hickey väittää, vaan sen voi tappaa rikkomalla, heittämällä pois tai piilottamalla varastoihin.

Historia on täynnä esimerkkejä taideteoksista, jotka ovat kuolleet pommituksissa tai tulipaloissa. Ikävän paljon on myös varastoihin elävältä haudattua taidetta.

Taidemuseoista puhuttaessa ei yleensä ajatella, että niillä voisi olla mitään tekemistä taiteen tappamisen kanssa. Tosiasia kuitenkin on, että monien museoiden varastoissa on paljon sellaista taidetta, joka pääsee esille uskomattoman harvoin.

Kun kokoelmassa on kymmeniä tuhansia teoksia, on ymmärrettävää, ettei niistä voi asettaa näytteille kuin pienen osan kerrallaan. Teoksia toki lainataan näyttelyihin muuallekin, mutta koko kokoelman esitteleminen on yksinkertaisesti mahdotonta.

En tahtoisi ajatella, että taidemuseon kokoelma voisi koskaan olla liian suuri. Mikä sen turvallisempi paikka taideteokselle onkaan kuin taidemuseon kokoelma? Siellä teos on turvassa yksittäisten ihmisten makujen muuttumiselta, ajautumiselta unohduksiin vinteille tai kellareihin tai myydyksi tulemiselta. Kokoelmassa yleensä ollaan ja pysytään.

Kokoelmien kutistaminen ei olekaan mikään ratkaisu. Resurssien tulisi riittää yhä uudemman taiteen keräämiseen, tutkimiseen, tallettamiseen ja esittelyyn. Taide ei saisi kuolla ainakaan sen vuoksi, ettei sitä ole varaa säilyttää.

Taidekokoelmat saisivat kuitenkin enemmän näkyvyyttä ja teokset näkijöitä, jos niitä ripoteltaisiin yhä laajemmin ympäri Suomea. Samaan aikaan kun toisissa kaupungeissa ongelmana on varastotilojen riittävyys, toisissa ei ole taidekokoelmaa lainkaan.

Tuntuu kieltämättä juhlalliselta kävellä Oscar Parviaisen maalausten keskellä, kun tilaisuutta on saanut odottaa näin kauan. Vähän kuin olisi vahingossa eksynyt loistavien maisemien äärelle; tässä tämä kaikki nyt on vastaanotettavissa, niin helpon näköisesti.

Olen kiitollinen siitä, etteivät juuri nämä maalaukset makaa juuri nyt missään varastossa. Näkemättä jääminen on taideteokselle pahin mahdollinen kohtalo.

Kirjoittaja on kriitikko ja Keskisuomalaisen avustaja.

Mitä tunnetta artikkeli sinussa herättää? Ilmaisemalla tunteesi näet toisten reaktiot.