Talven jälkeen kaivetaan esiin pyssyt ja veitset

Olen törmännyt viime viikkoina ehtyvään lukuintoon ja vieläpä omaani sellaiseen. Jokainen kirja tuntuu aluksi imaisevan minut mukaansa, mutta viimeistään sivulla 70 ja jotain, lasken sen pettyneenä käsistäni.

- Tämäkään ei ole SE kirja, jonka haluan juuri NYT lukea.

2000-luvun alun suomileffamantraa toistaen "Miksi mikään ei tunnu enää miltään"?

Mieleen nousee ajatus, että onko minusta salakavalasti tullut sellainen lajissaan varsin ärsyttävä lukija, joka kritisoi kaikkea pelkästä kritisoinnin ilosta. Tekstit ovat aina vähän liian epäuskottavia, vääjäämättä tylsyyteen johtavia tai kielelliseltä ja tarinalliselta asultaan väärällä tapaa outoja.

En väitä kaikkia viime viikkoina aloittamiani kirjoja huonoiksi. Heikointakin niistä kiittelen mielessäni, mutta jouduin vain toteamaan, ettei sitä ole kirjoitettu juuri minulle ja tähän hetkeen sopivaksi.

Mietin pitkään, että miksi hyväkin on nyt huonoa. Sitten ymmärsin katsoa ulos ikkunasta. Joku värikäs tirputilirputi -lintunen jahtasi pulleaa kärpästä ja tulppaanit huojuivat tuulessa. Lukukankeuteni ja vaatimustasoni syy onkin kesä.

Kaikkihan sen tietävät, että kesällä luetaan jotain kevyttä. Jotain sellaista, joka ei häiriinny aurinkorasvan levitystauosta, jonka kesäsateessa käpristyneet sivut eivät katso syyttävinä ja jonka juoni on juuri sen verran koukuttava, että kirjan jaksaa lukea auringosta, festareista ja jäätelökioskin houkutuksista huolimatta loppuun asti.

Kysyä siis saa, että kun tiedän tämän ja ulkona paistaa aurinko, niin miksi ihmeessä yritän sinnikkäästi syventyä kaiken maailman palkintopelleihin ja filosofiselta sanomaltaan arvostettuihin kirjailijoihin.

- Nyt niitä dekkareita ja äkkiä!

Tosin ärsyttäväähän sen on tämäkin - dekkarien luokittelu yksiviivaisesti kevytkirjallisuudeksi on pohjimmiltaan tympeää ja elitististä. Mutta toisaalta...

Aika ajoin käteen osuu dekkari, joka on jotain vähän enemmän kuin lajitoverinsa, mutta.. Ovatko parhaimmatkaan dekkarit kuitenkaan koskaan mitään muuta kuin dekkareita? Onko niin, ettei ole mahdollista kirjoittaa dekkaria, jonka juonestaan huolimatta voisi luokitella joksikin muuksi kuin dekkariksi? Hyviä yrittäjiä ainakin on olemassa ja murharouva Christienhän kai voi jo lukea kirjaklassikoihin kuuluvaksi.

Jo lukemistani dekkaristeista suosittelen ainakin Fred Vargasta, Boris Akuninia, Jo Nesbøta, Karolina Ramqvistia ja Karim Fossumin Rakas Poona -teosta (muut Fossumin kirjat eivät yllä esikoisen tasolle). Ainakin nämä dekkarit pitävät lukijan otteessaan myös jonkun muun kuin murhaajan avulla. Ja jos vaikka ne eivät ihan maailmankirjallisuuden klassikoihin ylläkään, niin ainakin ne sopivat juuri tähän hetkeen.

Uskon, että pari koukuttavaa dekkaria riittänee tähän kesäfiiliksen nousuhumalaan, jonka jälkeen ne "korkeakirjallisuuden edustajatkin" taas maistuvat.

Kirjoittaja on Keskisuomalaisen kulttuuriosaston avustaja ja vuorotyöntekijä.