Tarjoilija, keskustelussani on sanonta

Sanonnat, nuo mauttomat kesäkurpitsan kökkäreet keskustelujen sopassa. Mikään ei sano ”mulla on nyt kyllä omaperäinen sanottava loppu” niin kuin vanha kunnon latteus. Kenties ajalla ennen kirjallista sivistystä oli originellia veistellä jotain aisankannattajista ja happamista pihlajanmarjoista, mutta näinä aikoina verbaaliseen säväyttämiseen vaaditaan enemmän.

Ja mitä hiivattia sananlaskut edes tarkoittavat? Olemme tottuneet kuulemaan fraaseja kuten ”kolmas kerta toden sanoo”, mutta ihan oikeasti, mitä vihnettä? Miksi juuri kolmas, miksi ei ensimmäinen? Jos nyt sählätään, niin entäs jos vasta neljännellä? Onko heitolle mitään muuta numerologista tai matemaattista perustetta kuin että kolme on kansantaruissa kiva luku? Kolme karhua, pientä porsasta, Aku Ankan veljenpoikaa ja nyt myös kertaa, niinkö?

Kun yllätät kaverisi exän kanssa muhinoimasta, honotat tietävä virne naamalla, että ”taitaa vanha suola janottaa”. Nasevaa, mutta yritätkö samalla väittää, että uusi suola ei janota? Jos kaikki suola janottaa, niin mitä on tämä yksinomainen horina vanhasta natriumkloridista? Ai niin mutta sitten se ei kävisi yksiin vanhalle piparipurkille hipsimisen kanssa.

”Älä nuolaise ennen kuin tipahtaa.” Kuka törppö nuolaisee vasta kun on tipahtanut? Silloinhan on myöhäistä. Mansikkajäätelöt ovat jo rinnuksilla. Nuolaise nyt hyvä ihminen ennen kuin valuu.

”Joka toiselle kuoppaa kaivaa, se itse siihen lankeaa.” Kuka enää nykyään kaivelee kuoppia? Tai lankeaa yhtään mihinkään? Paheisiin ehkä, mutta kuoppaan pudotaan. Ja kuka latvaroso ei muista mihin kuoppansa kaivoi ja sinne sitten tippuu? Sanoisin pikemminkin, että on moraalisesti väärin nostaa niin tyhmä ihminen kuopasta, joka on sen itse kaivanut ja sinne sitten tippunut.

”Ei auta itku markkinoilla.” Mikä tekee markkinoista niin erityisen paikan, että itku ei juuri siellä auta? Auttaako kyynelehtiminen ylipäätään? Väitän, että sopivan säälittävässä tai seksikkäässä habituksessa pieni itku päin vastoin auttaa. Itkevä lapsi herättää sympatian, myös vetistelevä neito ritarillisissa miehissä. Itkevä nyrkkeilijä ei ehkä niinkään. Itku auttaa itkijästä riippuen – markkinoilla tahi muualla.

Entäpä vanhojen sanontojen mukavekkulit nykymuunnokset? Ennen siirryttiin asiasta toiseen, sitten asiasta kolmanteen ja nyt ties mihin, kuten aidanpylväisiin tai kukkaruukkuun. Mikään ei nykyään enää tapahtunut ennen täsmällisellä päivämäärällä vaan vuonna miekka ja kivi, tai jollakin hah-hauskalla väännöksellä kahdesta esineestä.

Tiedämme tuskallisen selkeästi myös, että ”vaihtelu virkistää” ja olemme kuulleet siitä inspiroituneita väännöksiä kuten ”sano kissa ku eukolla pöytää pyyhki”. Härskiä vitsailua harrastavat käyttävät sanontaa myös itsetyydytykseen ja käden vaihtoon liittyen.

Mainoksetkin muokkaavat puhetta. Puhelinkauppias keksi fraasin ”Elämä on.” No mitä se on? Päätätkö ajatuksesi? Ai eikö irtoa? Ei irtoa, sillä kyseinen heitto kertoo, että toinen kuulee kyllä jorinasi, mutta ei vaivaudu kehittämään minkäänlaista kertomukseesi räätälöityä kommenttia. Sen sijaan hän tyytyy ilmaisemaan, että on lasittuneesta katseestaan huolimatta hengissä ja näennäisesti keskustelussa mukana.

Ja milloin olet viimeksi kuullut jonkin asian olevan puoliksi tai edes 50-50? Viimeiset kymmenen vuotta jokainen jako on mennyt ”fifty-sixty” – kiitos Nykäsen Matin ja tuhansien mukanokkelien sutkauttajien.